Nietzsche 1-2 (Artikkeli)

Nietzsche 1-2 (Artikkeli)

Nietzsche 1-2
Kirjailija: Martin Heidegger
Kääntäjä: Markku Lehtinen
Kustantaja: Vastapaino
Julkaistu: 2026
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 416 + 533

Filosofian suomentaja Markku Lehtinen tarttui Martin Heideggerin järkelemäiseen "Nietzsche 1-2"- teokseen, jonka vaikutus mannermaiseen ajatteluun on ollut valtava. Martin Heidegger oli 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja, ja "Nietzsche" on yksi hänen pääteoksistaan. Teoksen pohjana ovat Heideggerin Freiburgin yliopistossa 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa pitämät luentosarjat sekä pitämättä jääneiden luentojen käsikirjoituksia, joita hän on muokannut julkaisua varten. Lisäksi kirjaan sisältyy Nietzscheä käsitteleviä tutkielmia 1940-luvun alusta. ”Koska Heideggerin välienselvittely Nietzschen kanssa koskee olemisen kysymyksen selvittämistä”, väittää filosofi Otto Pöggeler, ”joutuu Heidegger luopumaan kaikesta siitä, mikä siihen asti oli ollut etualalla Nietzschen tutkimuksessa: innostumisesta ja herättelystä, psykologisten ja moraalisten ilmiöiden tarkkailusta, kulttuurikritiikistä ja kulttuuripropagandasta, maailmankatsomuksellisesta taistelusta Nietzschen kanssa, häntä vastaan ja hänestä.” Temaattisesti kirjaa jäsentää Heideggerin tulkinta Friedrich Nietzschen vallantahdon käsitteestä ja sen eri ulottuvuuksista: vallantahdon asema Nietzschen taidefilosofiassa sekä vallantahdon suhde tietoon, Euroopan kulttuuria uhkaavaan nihilismiin ja Nietzschen keskeiseen ajatukseen saman ikuisesta paluusta. "Nietzsche" ei kuitenkaan ole pelkästään tutkielma kiistellystä 1800-luvun ajattelijasta, vaan Heidegger tarkastelee teoksessa Euroopan koko historiaa ja tulevaisuutta, kun kansallissosialismi on ottanut siitä otteen ja sota häämöttää näköpiirissä, sekä etsii alkua uudenlaiselle ajattelulle ja jopa uudelle historialle. Vuonna 1961 ilmestyneen teoksen vaikutus mannermaiseen ajatteluun on ollut ratkaiseva. Voisi jopa sanoa, että mannermainen filosofia on puhunut ja puhuu Nietzsche-kirjasta silloinkin, kun sitä ei eksplisiittisesti mainita.

Martin Heidegger (s. 26. syyskuuta 1889 Meßkirch – k. 26. toukokuuta 1976 Freiburg im Breisgau) oli saksalainen filosofi, joka tunnetaan eksistentialistisesta ja fenomenologisesta ajattelustaan, joka koski ”olemiskysymystä”. Heideggerin vaikutus on ulottunut filosofiaan, dekonstruktioon, kirjallisuusteoriaan, teologiaan ja arkkitehtuurin teoriaan. Heidegger on ollut kiistelty hahmo johtuen hänen jäsenyydestään kansallissosialistisessa puolueessa ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan, joista hän ei ilmaissut katumusta. Nuoren Heideggerin tärkeimmät filosofiset taustavaikuttajat olivat Aristoteles, Wilhelm Dilthey ja Edmund Husserl; teologisia innoittajia olivat Paavali, Martti Luther ja Søren Kierkegaard. Aristoteleen ontologiasta ja sen olevaa olevana koskevasta peruskysymyksestä hän kiinnostui jo lukiolaisena tutustuessaan Franz Brentanon väitöskirjaan Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles (1862). Filosofian opintojensa alkuvaiheessa hän syventyi erityisesti Husserlin fenomenologian läpimurtoteokseen Logische Untersuchungen (osat I ja II, 1900–1901), jonka hän näki syvällisenä murroksena suhteessa 1800-luvun lopun naturalismiin ja uuskantilaisuuteen sekä uutena avauksena klassiseen aristoteeliseen ensimmäisen filosofian eli metafysiikan hankkeeseen. Heidegger katsoi, ettei fenomenologiassa pohjimmiltaan ollut kyse uudesta filosofisesta koulukunnasta vaan filosofian klassista perinnettä antiikin Kreikasta saksalaiseen idealismiin saakka motivoineen perusvireen elvyttämisestä. Jo varhain Heidegger kuitenkin myös katsoi Lutherin skolastiikkaa kohtaan esittämän arvostelun ja Diltheyn elämän hermeneutiikan osoittaneen, ettei Aristoteleesta Husserliin ulottuva länsimaisen metafysiikan perinne ole kyennyt riittävällä tavalla kohtaamaan elämän ilmiötä ja sen tosiasiallista, ajallis-historiallista ja äärellistä luonnetta, vaan elämän olemisen tapa on alistettu muille metafyysisille ihanteille – erityisesti pysyvän läsnä olevuuden ihanteelle, jota edustavat Platonin ideat, Aristoteleen metafyysinen Jumala mutta myös Hegelin absoluuttinen tieto. Heideggerin puhuikin 1920-luvun alussa filosofisesta hankkeestaan elämän ”faktisuuden hermeneutiikkana”, joka etsi uudenlaisia käsitteitä ja ajattelun rakenteita elämän ilmiön tulkitsemiseksi radikaalissa ajallisuudessa.

Heideggerin hermeneuttinen hanke syveni kuitenkin nopeasti koskemaan ontologian perusteita ylipäätään; hän katsoi, että filosofiassa unohtuneen elämän ajallisuuden tarkastelu tarjosi mahdollisuuden asettaa uudelleen jo antiikissa lukkoonlyöty kysymys olemisen mielestä (Sinn des Seins), siis todellisuuden mielekkäästä jäsentymisestä todelliseksi. Oleminen oli Kreikasta saakka pohjimmiltaan ymmärretty pysyvänä läsnäolona ja siten määrätyn ajan ulottuvuuden, nykyisyyden, pohjalta. Sikäli kuin elämän ja eletyn todellisuuden välillä vallitsee välttämättä rakenteellinen yhteys, mahdollistaa elämän ajallisuuden tarkastelu olemisen itsensä ajallisen jäsentymisen uudenlaisen tarkastelun – näin elämän hermeneutiikasta syntyy fundamentaaliontologia, tutkimus, jonka kohteena on perinteisen ontologian ajattelematta jäänyt ajallinen perusta. Tämän siirtymän pohjalta syntyi Heideggerin varhainen pääteos Oleminen ja aika (1927), joka korvasi Heideggerin aiemmin suunnitteleman Aristoteles-kommentaarin: teos pyrkii avaamaan kysymyksen olemisen mielestä analysoimalla ihmisen olemassaolon, elämän tai ”täälläolon” (Dasein) ajallisia rakenteita. Kiireessä viimeistelty teos jäi kuitenkin kesken; Olemisesta ja ajasta ilmestyi vain ensimmäinen puolisko, joka käsittää Daseinin eksistentiaalisen analytiikan. Ilmestymättä jäivät systemaattisen osan varsinainen huipentuma, jossa kysymys olemisen mielestä oli määrä vastata ajallisuuden pohjalta, sekä suunniteltu laaja historiallinen osa. Olemisen ja ajan analyysi kuvaa elämän mielekkyysrakenteen, josta käytetään kokonaisnimeä huoli (Sorge), kolmitahoista ajallista rakennetta: mielekkäänä eletty nykyisyys (Gegenwart) mahdollistuu vain siten, että elämällä on lähtökohtaisesti historiallisena suhde omaan menneisyyteensä tai ”olleisuuteensa” (Gewesenheit) ja sitä määrittää olennaisesti sen avoimista mahdollisuuksista muodostuva tulevaisuus (Zukunft).

Heideggerin tavoitteena oli löytää eurooppalaiselle filosofian harjoittamiselle uusi alku. Sen olisi pitänyt olla hänen arvostelemaansa kartesiolaista metafysiikkaa paremmin perusteltu mutta myös ”alkuperäisempi” kuin antiikin kreikkalaisen filosofian tarjoama lähtökohta, jonka Heidegger katsoi kehittyneen äärimmäiseen huipentumaansa ja päätepisteeseensä G. W. F. Hegelin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa. Kysymys olemisesta, olemisen mielestä, joka filosofian historiassa oli unohtunut, olisi Heideggerin mukaan voinut tarjota tien tähän uuteen alkuun. Heideggerin muotoileman ajattelun tarkoituksena ei siis ollut kysyä minkään olevan ominaisuuksia. Niin tekisi aristoteelinen, luokitteleva tiede. Heideggerin mielestä oli tarpeellista pohtia, mitä oleminen ylipäätään on ja mitä merkitsee se, että jotakin on. Myöhemmin Heidegger keskittyi muun muassa taiteen filosofiaan ja teknologisen todellisuuskäsityksen arvosteluun. Hänen mukaansa maailman teknisen käytön ja hyödyntämisen kohteena näkevä ”laskeva ajattelu” on vain yksi ajattelemisen tapa, joka typistää vaarallisella tavalla käsityksen luonnosta ja ihmisestä. Tuona aikana, 1930-luvun puolivälistä lähtien, Heideggerin ajattelulle keskeiseksi nousee vaikeaselkoinen Ereignis-käsite, joka kirjaimellisesti tarkoittaa tapahtumaa, mutta Heideggerille myös avaavaa silmäystä (er-äugen) olemisen tosiasiallisuden aukeaman tai väljennyksen (Lichtung) tapahtumassa, ja sen kautta myös oman avausta (er-eignen), minkä voi ymmärtää esimerkiksi siten, että oleva alkaa ilmetä olemisessaan omalle olemukselliselle osalleen kuuluvana tai sitä kohti olevana. Myöhäisteoksissaan Heidegger halusi raivata tietä toisenlaiselle, ”silleen jättävälle” (Gelassenheit) ajattelulle. Käsitteen hän oli lainannut Mestari Eckhartilta ja muilta saksalaisilta mystikoilta, joiden ajattelussa sanapari merkitsi passiivisen jättäytyvää suhdetta Jumalaan.

Martin Heidegger oli 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja, ja "Nietzsche" on yksi hänen pääteoksistaan. Teoksen pohjana ovat Heideggerin Freiburgin yliopistossa 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa pitämät luentosarjat sekä pitämättä jääneiden luentojen käsikirjoituksia, joita hän on muokannut julkaisua varten. Lisäksi kirjaan sisältyy Nietzscheä käsitteleviä tutkielmia 1940-luvun alusta. ”Koska Heideggerin välienselvittely Nietzschen kanssa koskee olemisen kysymyksen selvittämistä”, väittää filosofi Otto Pöggeler, ”joutuu Heidegger luopumaan kaikesta siitä, mikä siihen asti oli ollut etualalla Nietzschen tutkimuksessa: innostumisesta ja herättelystä, psykologisten ja moraalisten ilmiöiden tarkkailusta, kulttuurikritiikistä ja kulttuuripropagandasta, maailmankatsomuksellisesta taistelusta Nietzschen kanssa, häntä vastaan ja hänestä.” Temaattisesti kirjaa jäsentää Heideggerin tulkinta Friedrich Nietzschen vallantahdon käsitteestä ja sen eri ulottuvuuksista: vallantahdon asema Nietzschen taidefilosofiassa sekä vallantahdon suhde tietoon, Euroopan kulttuuria uhkaavaan nihilismiin ja Nietzschen keskeiseen ajatukseen saman ikuisesta paluusta. "Nietzsche" ei kuitenkaan ole pelkästään tutkielma kiistellystä 1800-luvun ajattelijasta, vaan Heidegger tarkastelee teoksessa Euroopan koko historiaa ja tulevaisuutta, kun kansallissosialismi on ottanut siitä otteen ja sota häämöttää näköpiirissä, sekä etsii alkua uudenlaiselle ajattelulle ja jopa uudelle historialle. Vuonna 1961 ilmestyneen teoksen vaikutus mannermaiseen ajatteluun on ollut ratkaiseva. Voisi jopa sanoa, että mannermainen filosofia on puhunut ja puhuu Nietzsche-kirjasta silloinkin, kun sitä ei eksplisiittisesti mainita. Nietzsche 1-2 -teos koskettelee olemisen kysymyksen selvittämistä. Olemiskysymys tarkoittaa filosofiassa kysymystä siitä, mitä oleminen tai oleva ylipäätään on. Se on ontologian ja eksistenssifilosofian perusta, jonka tunnetuimpiin tutkijoihin kuuluu saksalainen filosofi Martin Heidegger teoksessaan Oleminen ja aika! Martin Heideggerin massiivinen "Nietzsche 1-2"- teos on vaikuttavaa luettavaa ja suositeltavaa kaikille filosofiasta kiinnostuneille!

Lähteet
Nietzsche 1-2
Wikipedia