Viimeiset todistajat (Artikkeli)

Viimeiset todistajat (Artikkeli)

Viimeiset todistajat
Alaotsikko: sata lapsille sopimatonta tarinaa
Kirjailija: Svetlana Aleksijevitš
Kääntäjä: Pauli Tapio
Kuvittaja: Markko Taina
Kustantaja: Tammi
Sarja: Keltainen kirjasto
Painos: 1. painos
Julkaistu: 2026
Sidottu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 364

He unohtivat olevansa lapsia. Miltä näytti lapsuus toisen maailmansodan jaloissa? Nobelisti dokumentoi ja muistelee Neuvostoliiton historiaa yhtä viiltävän tarkkanäköisesti kuin menestysteoksessaan Sodalla ei ole naisen kasvoja, mutta tällä kertaa keskiössä ovat sodan uhreista heikoimmat. Yhtenä hetkenä lapset leikkivät ulkona kauniissa säässä; seuraavana pommit moukaroivat taloja, isät marssivat rintamalle ja lapset surivat jo äitejään. Siihen päättyi kokonaisen sukupolven lapsuus. Aleksijevitš haastatteli 1970-luvulla neuvostoliittolaisia, jotka olivat toisen maailmansodan aikaan 2–15-vuotiaita, ja näiden todistajien kertomasta rakentuu empaattinen, moniääninen tulkinta virallisen historiankirjoituksen vaientamista tarinoista sekä sodan inhimillisistä, arkisistakin seurauksista. Sodan lapset joko selvisivät hengissä tai eivät, mutta traumat eivät kuole koskaan – ja niiden kaiut ovat vaikuttaneet suoraan nyky-Venäjän tilaan. ”Aleksijevitšin keräämät todistajanlausunnot tihkuvat tunnepitoista totuutta samalla voimalla kuin venäläisen romaanikirjallisuuden suurteokset.” THE GUARDIAN.

Itärintama oli toisen maailmansodan aikana Keski- ja pääasiassa Itä-Euroopassa käytyjen sotatoimien nimitys, jota käytetään rinnakkain Länsi-Euroopassa sijainneen länsirintaman kanssa. Itärintamalla vastakkain olivat Saksa liittolaisineen ja Neuvostoliitto kesäkuun 1941 ja toukokuun 1945 välisenä aikana. Itärintama sai alkunsa Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, jonka tavoitteena oli luoda edellytykset idän yleissuunnitelman toteuttamiselle työntämällä Neuvostoliiton puna-armeija niin sanotulle A–A-linjalle eli Arkangelista aina etelään Astrahaniin jatkuvalle linjalle. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea julisti puolustussodan suureksi isänmaalliseksi sodaksi. Itärintamasta tuli huomattavan suuri: Saksan hyökkäyksen alkaessa rintaman leveys oli lähes 1 600 kilometriä, vaikkei mukaan laskisi Suomea, joka alkoi käydä Neuvostoliittoa vastaan jatkosotaa. Hyökkäyksen edetessä syvemmälle Neuvostoliittoon rintama laajeni entisestään, ja taisteluja käytiin Suomen Lapista aina etelään Kaukasukselle. Syvyyttä itärintamalla oli 960 kilometriä. Saksalaisjoukot etenivät nopeasti kesän ja syksyn 1941 aikana, mutta hyökkäys pysähtyi Moskovan ja Leningradin edustalle, ja talvella 1941–1942 Neuvostoliiton vastahyökkäykset pakottivat saksalaiset puolustuskannalle. Kesän 1942 aikana saksalaisten eteneminen alkoi uudelleen rintaman eteläosassa nimellä operaatio Sininen. Käännekohdiksi muodostuivat ensin Stalingradin taistelu talvella 1942–1943, jossa Saksan 6. armeija jäi mottiin ja tuhottiin kaupungin ympäristössä, sekä sen jälkeen kesällä 1943 käyty historian suurin panssaritaistelu Kurskin taistelu. Saksalaiset ajettiin vuosien 1943 ja 1944 aikana pois miehittämiltään alueilta, ja vuoden 1945 alussa aloitetussa Veiksel–Oder-operaatiossa puna-armeija tunkeutui Saksan sydänmaille valloittaen Berliinin huhtikuussa 1945. Saksa antautui toukokuussa. Itärintama on maailmanhistorian suurin rintama niin maantieteellisen ja ajallisen pituuden kuin armeijoiden miesvahvuuden ja menetettyjen ihmishenkienkin osalta. Itärintaman tapahtumat johtivat Neuvostoliiton nousuun teolliseksi ja sotilaalliseksi supervallaksi lähes 50 vuodeksi, Saksan jakamiseen miehitysvyöhykkeisiin sekä jakautumiseen Saksan liittotasavaltaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan, Berliinin jatkuvaan miehitykseen sekä monien Itä- ja Keski-Euroopan maiden miehitykseen ja kansandemokratioiden syntymiseen. Lisäksi sodan seurauksena Puolan valtionalue siirtyi 200 kilometriä länteen Saksan hallussa pitämään Itä-Preussiin kuin myös Yhdysvaltain jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon Länsi- ja Keski-Euroopassa Neuvostoliiton uhan torjumiseksi.

Svetlana Aleksijevitš syntyi vuonna 1948 Ukrainassa ja asui pitkään Minskissä Valko-Venäjällä. Hän opiskeli journalistiikkaa ja työskenteli toimittajana. Kirjailijana hän on kokeillut erilaisia tyylilajeja ja päätynyt lopulta eräänlaiseen yhteisöromaaniin, kuvaamaan ihmistä poliittisen järjestelmän puristuksissa. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Ruotsin akatemian perustelujen mukaan ”hänen moniäänisistä teoksistaan, kärsimyksen ja rohkeuden monumentista ajassamme”. Hänet tunnetaan Neuvostoliiton vaietun historian teräväkynäisenä tulkitsijana. Kirjallisen työnsä Aleksijevitš aloitti vuonna 1975. Ensimmäinen teos valmistui vuonna 1983, mutta sitä ei julkaistu kahteen vuoteen. Kirjailijaa arvosteltiin pasifismista, naturalismista ja neuvostonaisen ylistämisestä. Tuon ajan Neuvostoliitossa nämä kirjailijaan kohdistetut syytökset olivat erittäin vakavia. Perestroikan myötä ensiteos sai paljolti kirjallisuuslehtien kautta erittäin laajan levityksen, yli kaksi miljoonaa kappaletta. Myös myöhempien teosten julkaiseminen takkuili. Teos Sinkkipojat (1991), joka kertoi Afganistanin sodan rikoksista ja uhreista, aiheutti kielteisen palautteen tulvan kommunistisissa ja sotilaallisissa lehdissä sekä vei kirjailijan pitkään oikeudenkäyntiin. Se päättyi vasta ulkomaisen lukijakunnan ja älymystön puututtua asiaan laajasti. Neuvostovuosien jälkeen Valko-Venäjän valtiolliset kustantamot eivät hyväksyneet hänen tuotantoaan julkaistavaksi yli kahteenkymmeneen vuoteen (vuodesta 1993 lähtien). Kaksi teosta julkaistiin sittemmin Valko-Venäjällä ainoastaan pienkustantamojen kautta (Hronka-kirjallisuusrahasto ja Lohvinau-kustantamo).

Kirjailijan päätuotantoa on teossarja Utopian äänet. Siitä on suomennettu teokset Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985), Sinkkipojat (1991), Tšernobylista nousee rukous (1997) sekä Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (2013). Lisäksi sarjaan kuuluvat teokset Poslednije svideteli (1985, ’Viimeiset todistajat’) ja Zatšarovannyje smertju (1993, ’Kuolemasta lumoutuneet’). Aleksijevitšin pääteokset pohjautuvat laajoihin haastatteluihin. Hän on haastatellut yhtä teosta varten yleensä 400–700:aa ihmistä ja valmistellut teosta kolmesta neljään vuotta. Moskovalaiset kustantamot ovat julkaisset hänen päätuotantonsa venäjäksi. Teoksia on käännetty lukuisille kielille. Ruotsissa kirjailijasta julkaistiin vuonna 2012 kirjailijahaastatteluja sisältävä teos Fria ord på flykt. Aleksijevitšille myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto avarsi Ruotsin akatemian kirjallisuuskäsitystä, sillä palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa kirjailijalle, joka kirjoittaa reportaasikirjoja ja hyödyntää sitaattitekniikkaa ja journalistista tyyliä. Aleksijevitšin tuotannon kieltäminen on suunnitteilla Valko-Venäjän kulttuuriministeriössä Aleksijevitšin agentin syyskuussa 2022 kertomien tietojen mukaan. Kirjat olisi tarkoitus poistaa kaupoista, kirjastoista ja yksityishenkilöiltä. Kirjastoissa poistaminen on jo aloitettu valkovenäläisen aktivistin kertoman mukaan.

Mikrohistoria on historiantutkimuksen haara, jonka kohteena on alueellisesti tai muutoin perinteistä historiantutkimusta rajoitetumpi kohde kuten esimerkiksi kyläyhteisö, tapahtuma tai jopa yksilö. Se kehittyi 1970-luvulla ja on siten osa 1960-luvulla syntyneitä niin sanottuja uusia historioita, joihin kuuluu myös mentaliteettihistoria. Lähteiden käytöltään mikrohistoria on kvalitatiivista, ja perustuu usein vähäisen alkuperäismateriaalin tarkkaan lukemiseen ja tulkintaan. Tämä on joissain tapauksissa välttämätöntä lähdemateriaalin ollessa niukkaa. Mikrotason tutkimustuloksilla pyritään valottamaan yhteiskunnassa vallinneita suurempia aihealueita. Tutkimus on omiaan myös kuvaamaan ihmistä osana yhteisöä. Mikrohistoriallisissa tutkimuksissa on usein keskitytty vähemmistöryhmiin tai muihin perinteisen historian sivuuttamiin aihealueisiin. Se, miten yhteisö suhtautui näihin vähemmistöihin, kertoo paljon yhteisöstä itsestään. Aputieteinä mikrohistoriassa ovat usein esimerkiksi antropologia tai sosiologia. Viimeiset todistajat -teos kertoo mikrohistorian ja kaunokirjallisuuden keinoin lapsien kokemuksesta Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana. Svetlana Aleksijevitšin kirjoittama teos edustaa kuvailevampaa tutkimussuuntausta, omalla mikrohistoriallisella tavallaan. Sodan lapset joko selvisivät hengissä tai eivät, mutta traumat eivät kuole koskaan – ja niiden kaiut ovat vaikuttaneet suoraan nyky-Venäjän tilaan. Koskettavia ihmiskohtaloita!

Lähteet
Viimeiset todistajat
Wikipedia