Rasputin (Artikkeli)

Rasputin (Artikkeli)

Rasputin
Alaotsikko: Ja Romanovien tuho
Kirjailija: Antony Beevor
Kuvittaja: Martti Ruokonen
Kääntäjä: Jouni Avelin
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2026
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 382

Kerronnallisen tietokirjallisuuden mestari historian arvoituksellisimman hahmon kintereillä. Tarina siitä, miten karkea siperialainen talonpoika nousi Venäjän hovin suosioon ja ajoi keisarikunnan perikatoon. Grigori Rasputin oli hädin tuskin lukutaitoinen musikka syvältä Siperiasta. Hänellä ei ollut joukkoja komennettavanaan, eikä hän taitanut ylimystön käytöstapoja. Kaikesta huolimatta Rasputinissa oli jotain vastustamatonta voimaa, jonka avulla hänen onnistui raivata tiensä Pietariin, luikerrella selittämättömällä tavalla Venäjän keisariparin suosioon ja vaikuttaa peruuttamattomasti maailman mahtavimman hallitsijasuvun kohtaloon. Siitä lähtien Rasputinia on ympäröinyt sankka salaperäisyyden verho, jonka avaamisen Antony Beevor on ottanut tehtäväkseen.

Grigori Jefimovitš Rasputin (s. 21. tammikuuta (J: 9. tammikuuta) 1869 Pokrovskoje, Tobolskin kuvernementti, Länsi-Siperia, Venäjän keisarikunta – k. 30. joulukuuta (J: 17. joulukuuta) 1916 Pietari) oli venäläinen mystikko, jolla oli 1900-luvun alussa merkittävä asema Venäjän hovissa. Siperialaisessa maalaiskylässä syntynyt Rasputin sai 28-vuotiaana uskonnollisen herätyksen ja lähti kiertämään Venäjää askeettisena pyhiinvaeltajana. Saatuaan mainetta pyhänä miehenä hän matkusti vuoden 1904 tienoilla Pietariin, missä hänestä tuli arvostettu uskonnollisissa piireissä ja seurapiireissä. Tutustuttuaan keisariperheeseen Rasputin nousi vaikutusvaltaiseen asemaan Nikolai II:n hovissa, sillä hänen uskottiin kykenevän parantamaan kruununperijä Aleksein verenvuototaudin. Lopulta Rasputinin vastustajat murhasivat hänet. Rasputinilla oli skandaalinkäryinen irstailijan maine, joka kuitenkin perustui ainakin osittain vain huhuille ja panettelulle. Rasputinin ja keisariperheen suhteen kerrotaan usein perustuneen siihen, että Rasputin kykeni helpottamaan keisarin pojan ja kruununperijän Aleksein sairastamaa perinnöllistä verenvuototautia. Ainakaan Rasputin ei mainitse ensitapaamista seuranneissa kirjeissään keisarille sellaista, että kruununperijä Alekseista olisi puhuttu jo tuolloin. Kirjeissään Rasputin neuvoi keisaria luottamaan itseensä, olemaan vahva ja kuuntelemaan päätöksissään Jumalaa eikä niin sanottuja jäykkiä ja virallisia kanavia. Yleisen käsityksen mukaan suurimpana syynä Rasputinin vaikutusvaltaan oli kruununperijä Aleksei Nikolajevitšin sairaus Hemofilia. Keisarinna Aleksandra, joka rakasti syvästi ainoaa poikaansa, tuli riippuvaiseksi Rasputinista uskoen, että tämä oli ainoa ihminen maailmassa, joka kykeni auttamaan Alekseita. Kaiken lisäksi keisariperhe pyrki huolellisesti kätkemään poikansa tilan kaikilta tahoilta aina vuoteen 1912 asti. He uskoivat, että hovin tai kansan saadessa tietää maan tulevan hallitsijan olevan parantumattomasti sairas ja tämän hengen olevan jatkuvasti hiuskarvan varassa, tieto vähentäisi hallitsijasuvun valtaa. Heidän pelkonsa vallan ja henkensä menettämisen puolesta sai aikaan asioiden todellisen luonteen piilottelun.

Rasputinin huono historiallinen maine perustuu osittain niihin huhuihin ja juoruihin, joita kateellinen aatelisto alkoi levittää Rasputinista ja keisariperheestä. Väitettiin että keisarinna olisi Rasputinin rakastajatar. Rasputin onkin jäänyt historiaan ennen kaikkea häpeämättömänä naistenmiehenä, juoppona ja kieroutuneena poliittisena pelurina. Ehkä voimakkaimmin Rasputinin kielteiseen julkisuuskuvaan vaikuttivat hänen lukuisat naissuhteensa, jotka tuona seksuaalikielteisenä aikana herättivät huomattavaa pahennusta. Kesällä 1906 Rasputinin kotiseudun viranomaiset alkoivat ensimmäisen kerran kiinnostua ihmeitä tekevän pyhän miehen yhteyksistä pääkaupunkiin, josta hän sai jatkuvasti rahalähetyksiä. Vuotta myöhemmin Tobolskin piispan määräyksestä alettiin tutkia Rasputinin epäiltyjä yhteyksiä hlystien uskonlahkoon, jota pidettiin vääräoppisena. Rasputinissa herätti pahennusta myös hänen tapansa kerätä kotiinsa asumaan nuoria naispuolisia seuraajia, joita hänellä oli myös tapana alituiseen kosketella ja suudella, kuten muitakin tapaamiaan naisia. Jotkut todistajat maalasivatkin Rasputinista kuvan epätavallisena ja jopa epänormaalina ihmisenä. Myöskään osa pokrovskojelaisista ei pitänyt kerskailijasta, joka sai rahaa tekemättä kylässä töitä. Rasputin puolustautui kieltäen olevansa lahkolainen ja selitti hellyydenosoituksensa sillä, että hän rakasti kaikkia ihmisiä. Alustava tutkimus Rasputinin hlysti-yhteyksistä kesti puoli vuotta eikä johtanut selvyyteen asiassa, kunnes joku vaikutusvaltainen henkilö määräsi tutkimukset keskeytettäväksi. Ensimmäinen tutkimus Rasputinin hlysti-yhteyksistä ei vahingoittanut hänen mainettaan Pietarissa. Tutkimuksia jatkettiin vuonna 1912, kun Rasputin oli muutenkin lukuisten skandaalien, silmälläpidon ja ajojahdin keskellä. Tämäkään tutkimus ei paljastanut mitään epäilyttävää, joten tutkimukset lopetettiin marraskuussa 1912, vaikka epäilykset eivät koskaan hälvenneet. Asiaa tutkittiin vielä Rasputinin kuoltua sekä vuonna 2004. Useimpien nykyajan historioitsijoiden näkemys on, että Rasputin ei ollut hlysti vaan sitoutunut ja ekumeeninen Venäjän ortodoksikirkon jäsen.

Tavalliset venäläiset kuulivat Rasputinista ensimmäisen kerran maaliskuussa 1910, kun eräs moskovalainen sanomalehti julkaisi Mihail Novoselovin kirjoittaman pitkän artikkelin nimeltä “Hengellinen kiertelevä näyttelijä Grigori Rasputin”. Artikkelissa maalataan Rasputinista hyvin kielteinen kuva vastuuttomana irstailijana, huijarina ja kiipijänä, joka hypnotisoi naiset pitämään itseään Jumalan miehenä. Rasputinia väitettiin myös hlystien uskonlahkon jäseneksi ja seksihulluksi. Otteita artikkelista julkaistiin pian muissakin Venäjän lehdissä, ja Novoselov kirjoitti sille jatkoa. Myöhemmin samana vuonna Venäjän muutkin lehdet alkoivat julkaista omia sensaatiojuttujaan Rasputinista. Kohun seurauksena Rasputinin tukijat joutuivat nousemaan puolustamaan häntä julkisesti. Toisaalta esimerkiksi arkkimandriitta Teofan, joka oli aluksi tukenut Rasputinia, oli kääntynyt jo häntä vastaan. Monarkiaa kannattaneen moskovalaislehden julkaiseman alkuperäisen artikkelin tavoitteena oli ollut varoittaa keisaria Rasputinin vaikutusvallan kasvusta. Keisarin myönteiseen suhtautumiseen suojattiaan kohtaan artikkelilla ei kuitenkaan ollut vaikutusta, vaan keisari tuomitsi lehdistön Rasputiniin kohdistaman herjauskampanjan ankarasti. Keisari ei kuitenkaan pystynyt estämään juttujen julkaisemista, sillä vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Venäjällä oli ollut lehdistönvapaus. Lehdistö ei enää koskaan jättänyt Rasputinia rauhaan. Rasputinin Venäjän poliittisella näyttämöllä esittämä rooli oli vähintäänkin erikoinen. Häntä on usein syytetty ankarasti hovijuonitteluista ja avoimesta puuttumisesta maan hallintoon, heikon ja tahdottoman keisari Nikolain kustannuksella. Tätä yhdistettynä hänen huonoon maineeseensa on pidetty yhtenä merkittävimmistä syistä keisarillisen Venäjän romahdukseen helmi-/maaliskuussa 1917. Rasputin onnistui taitavasti kätkemään keisariperheeltä kansan keskuudessa liioiteltuja yksityiselämänsä paheita. Kansa taas ei tiennyt, ettei keisariperhe ollut tietoinen "hullun munkin todellisesta luonteesta", vaan uskoi, että keisariperhe hyväksyi Rasputinin lähipiiriinsä rietastelevana, humalaisena naistenviettelijänä, moraalittomana henkilönä. Tämä tosiseikka taas rasitti raskaasti keisariperheen omaa mainetta. Näin ollen ihmiset eivät voineet ymmärtää Rasputinin suurta vaikutusvaltaa. Rasputinia väitettiin oman aikansa Venäjän, ja jossain jopa koko maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. 

Rasputin sai elämänsä aikana lukuisia – varsinkin naispuolisia – seuraajia liittyen hänen uskonnolliseen etsintäänsä ja myöhemmin toimintaansa tsaarin hovissa. Vielä enemmän hänellä oli katkeria vihollisia, jotka joko kateudesta tai hänen maineensa ja tekemistensä järkyttäminä olivat valmiita vainoamaan häntä hautaan asti. Hänen elämänsä aikana häntä vastaan suunniteltiin ainakin kolme vakavaa salamurhahanketta, joista viimeinen lopulta onnistui! Joulukuussa 1916 joukko vaikutusvaltaisia venäläisiä aatelisia muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Salaliittoa johti 29-vuotias ruhtinas Feliks Jusupov, Venäjän suurimman omaisuuden perijä, joka oli naimisissa Nikolain sisarentyttären Irina Aleksandrovna Romanovan kanssa.Muita murhaan osallistuneita olivat muun muassa Dmitri Pavlovitš Romanov ja Vladimir Puriškevitš. Jusupov, joka piti juhlimisesta kuten Rasputinkin ja oli tavannut tämän usein Pietarin pahamaineisimmissa paikoissa, kutsui Rasputinin palatsiinsa puolenyön jälkeen 17. joulukuuta illalliselle. Jusupov vei vieraansa kellarikerroksen huoneeseen pahoitellen, että juhlien emännälle oli sattunut viivytys. Samaan aikaan neljä muuta salaliittolaista soittivat yläkerrassa gramofonia kovaäänisesti ikään kuin siellä olisi juhlittu. Jusupov väitti myöhemmin tarjonneensa vieraalleen leivoksia ja viiniä, joihin salaliittolaiset olivat laittaneet syankaliumia. Rasputiniin ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitenkään. Myrkytystarina on epäuskottava, sillä syanidi olisi surmannut Rasputinin muutamassa minuutissa. Rasputinin ruumiista ei ruumiinavauksessa myöskään löytynyt merkkejä myrkystä. Salaliittolaiset ampuivat Rasputinin kuoliaaksi yöllä Jusupovin palatsissa. Ruumiista löytyi kolme luodinreikää: yksi rinnasta sydämen alapuolella, yksi selästä, ja yksi otsasta. Vartaloon osuneet luodit olisivat surmanneet Rasputinin noin 20 minuutissa, mutta otsaan osunut luoti tappoi hänet välittömästi ja oli luultavasti viimeinen, teloitustyyliin ammuttu laukaus. Rasputinin ruumis kuljetettiin autolla Pienelle Nevkalle, ja salaliittolaiset heittivät sen sillalta hyiseen veteen. Ruumis löydettiin etsintöjen jälkeen 19. päivän aamuna. Pudotuksessa vahingoittunut ruumis oli noussut joen jäisen pinnan alapuolelle ja jäätynyt siihen kiinni. Ruumiin keuhkoista ei löytynyt vettä, joten Rasputin oli ollut kuollut jo veteen joutuessaan. 

Rasputinin kuolema herätti Romanovin suvun jäsenissä vaihtelevasti niin järkytystä kuin iloakin. Epäillyt salaliittolaiset Feliks Jusupov ja Dmitri Romanov kiistivät osallisuutensa, mutta heidät asetettiin kotiarestiin tutkinnan ajaksi. Poliisipäällikkö määräsi tutkinnan kuitenkin keskeytettäväksi. Keisari lähetti Dmitrin Pietarista Kaukasian rintamalle ja karkotti Jusupovin tämän maatilalle Kurskiin. Ketään salaliittolaisista ei koskaan tuomittu tai rangaistu Rasputinin murhasta. Venäjällä hovin ulkopuolella uutinen Rasputinin kuolemasta otettiin vastaan riemulla, ja moni korotti murhaajat sankareiksi. Jopa ortodoksisen kirkon papistossa oli paljon Rasputinin kuoleman hyväksyjiä. Keisarivallan kaaduttua helmikuun vallankumouksessa 1917 vallankumoukselliset etsivät maaliskuun alussa Rasputinin salaisen haudan ja kaivoivat ruumisarkun ylös. He halusivat hävittää ruumiin, jotta Rasputinin seuraajat ja vanhan vallan kannattajat eivät tekisi haudasta pyhäkköään. Rasputinin ruumis poltettiin Lesnoissa Petrogradin polyteknisen instituutin höyrykattiloissa. Julkisuuteen kerrottiin kuitenkin tarina, jonka mukaan ruumis olisi poltettu paikallistamattomassa paikassa metsässä.

Sotahistorian asiantuntijan, kirjoittama tarkka, kuvaus Grigori Rasputinista ja Romanovien suvun tuhosta. Antony James Beevor (s. 14. joulukuuta 1946) on tunnettu brittiläinen historioitsija ja kirjailija. Entinen brittiarmeijan upseeri Beevor on keskittynyt 1900-luvun sotahistoriaan ja saanut teoksistaan useita palkintoja. Hän on kirjoittanut lukuisia elämäkertoja ja teoksia toisesta maailmansodasta ja Espanjan sisällissodasta. Hänen kirjojaan on käännetty yli 30 kielelle ja myyty maailmalla yli kahdeksan miljoonaa kappaletta.  Beevorin tunnetuimmat historiateos julkaisut ovat Stalingrad ja Berlin – The Downfall 1945.  Rasputin -teos on ulkoasultaan kiitettävä. Teksti, kartat ja kuvitus ovat hyvin tasapainossa ja tukevat lukemista. Jouni Avelinin tekemä  käännös on sujuvasti tehty ja termien suomennoksesta on selvitty kunnialla. Rasputin -teos edustaa historiantutkimuksessa sekä tieteellistä että kuvailevaa historiantutkimustraditiota. Rasputinin vaikutus Romanovien suvun tuhoutumiseen on kuvattu Beevorin teoksessa yksityiskohtaisesti ja tapahtumat yksittäisten todistajien silminkin. Beevorin Rasputin -teosta voi suositella kaikille historiasta kiinnostuneille. Mukavia lukuhetkiä kirjojen parissa!

Lähteet
Rasputin
Wikipedia