Holokausti (Artikkeli)

Holokausti (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Holokausti
Alaotsikko: Juutalaisten joukkotuho ja sen pitkä varjo
Kirjailija  Antero Holmila
Kuvittaja: Tommi Tukiainen
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2025
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 405

Pysäyttävä tietokirja muistuttaa, että holokausti on koko Euroopan yhteistä historiaa. Hitlerin Saksa oli vastuussa kuuden miljoonan juutalaisen surmaamisesta, mutta holokaustiin osallistuivat myös Saksan liittolaiset eri puolilla Eurooppaa. Sivustaseuraajatkaan eivät saa puhtaita papereita. Joukkotuho oli mahdollinen, koska ihmiset olivat valmiita syrjimään ja tappamaan - tai sulkemaan silmänsä. Tämä koskee myös Suomea.

Holokausti oli natsi-Saksan suorittama järjestelmällinen juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana. Päävastuullinen kuuden miljoonan juutalaisen murhasta oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja Saksan tai liittolaisten miehittämien alueiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö. Saksan juutalaiset olivat joutuneet natsien kiihtyvien sortotoimenpiteiden kohteeksi jo vuodesta 1933 alkaen, ja vainot levisivät Saksan miehittämille alueille toisen maailmansodan alettua. Päätöksen kansanmurhasta (”lopullinen ratkaisu”) saksalaiset tekivät vuoden 1941 lopulla, ja sitä alettiin toteuttaa järjestelmällisesti vuoden 1942 alusta. Aluksi juutalaisia oli teloitettu ampumalla. Sen osoittauduttua epäkäytännölliseksi saksalaiset perustivat Puolaan tuhoamisleirejä ja ryhtyivät kuljettamaan ghettoihin kokoamiaan juutalaisia niihin myrkkykaasulla tapettavaksi. Holokausti loppui, kun Saksa joutui vetäytymään miehittämiltään alueilta sodan loppuvuosina 1944–1945. Syylliset asetettiin sodan jälkeen syytteeseen ja moni sai kuolemantuomion. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä holokaustista on tullut pahuuden mittari, jota vasten ihmisten ja valtioiden epämoraalisia tekoja mitataan. Holokaustin uhrien muistopäivää vietetään vuosittain 27. tammikuuta. Holokaustin yhteydessä surmattiin miljoonittain muitakin natsien heikompana ihmisaineksena pitämiä ihmisiä, kuten slaaveja, romaneja, homoseksuaaleja ja kehitysvammaisia.

Juutalaisten joukkomurhan alullepanija oli Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler. Hän oli vihannut juutalaisia syvästi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Hitler uskoi juutalaisten salaliittoon, jonka avulla nämä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ja kaivamaan maata kaikkien kansakuntien alta edistämällä sosialismia ja kommunismia sekä manipuloimalla taloutta. Hitler syytti myös juutalaisia sosialisteja Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja uskoi juutalaisten valvovan Saksan vihollismaiden hallituksia. Juutalaisviha eli antisemitismi oli ollut eri muodoissaan yleistä kautta Euroopan jo vuosisatojen ajan. Juutalaisia karsastettiin ja vainottiin etnisenä mutta epäilyttävästi kansainvälisenä ja siten mahdollisesti ”epäluotettavana” vähemmistönä, joka oli lisäksi näkyvästi edustettuna sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä. Kristillisessä antisemitismissä juutalaisia pidettiin ”Kristuksen tappajina”. Teorioilla juutalaisten salaliitosta oli ollut kannatusta jo 1860-luvun loppupuolelta lähtien. Teoriat alettiin hyväksyä laajalti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mihin vaikutti paljon ranskalaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen leviäminen Venäjän ulkopuolelle. Saksassa antisemitismiä vahvisti myös juutalaisten hyvä menestys yhteiskunnassa, etenkin sanomalehtien ja kirjojen kustantajina, minkä vuoksi jotkut alkoivat puhua ”juutalaisesta vaikutuksesta”.

Juutalaisiin kohdistuvista epäluuloista huolimatta antisemitismi ei Saksassa ollut 1900-luvun alussa erityisen vakavaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Itä-Euroopassa juutalaisia oli surmattu pogromeissa sadoin tuhansin, mutta Saksassa ei vakavaa väkivaltaa juutalaisia kohtaan juurikaan esiintynyt ennen Hitlerin valtaannousua 1933. Juutalaisia ei myöskään syrjitty lain edessä. Antisemitistisiä ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan kuitenkin esiintyi, ja moni tavallinen saksalainen ei pitänyt juutalaisia oikeina saksalaisina. Antisemitismi oli yleistä yliopistoissa, ja myös usea kansalaisjärjestö kielsi jäsenyytensä juutalaisilta. Saksan dramaattisen poliittisen kehityksen johdosta maan eliitti alkoi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kääntyä juutalaisvastaiseksi. Asiaan vaikutti Saksan raskas ja nöyryyttävä tappio sodassa sekä sosialistipuolueen nousu maan suurimmaksi. Myös Venäjän vallankumous 1917 vahvisti Saksassa antisemitismiä, sillä kommunismi ja bolševismi yhdistettiin juutalaisiin. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi kiihdyttänyt Saksan yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja, ja maan tuore demokratia ei ollut vielä juurtunut kansalaisten ajatteluun. Saksan poliittisessa retoriikassa oli käytetty 1860-luvulta asti juutalaisvastaisuutta hyväksi kansankiihotuksessa. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi tuottanut maahan suuren joukon väkivallan karaisemia ja tappamaan valmiita miehiä, joista tuli myöhemmin holokaustin toimeenpanijoita.

Tärkeä holokaustin mahdollistanut tekijä oli lisäksi rotuopillisen antisemitismin paluu, eli juutalaisten luokittelu muusta ihmiskunnasta biologisesti erilliseksi ryhmäksi. Hitlerin mukaan juutalaiset eivät olleet edes alempi rotu vaan ”epärotu”, ”vastarotu”. Opin mukaan juutalaiset olivat perintötekijöiltään taipuvaisia tuhoisaan käytökseen. Suosituksi noussut sosiaalidarvinismin tulkinta katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Sitä käytettiin myös oikeutuksena sodalle, jossa ”ylemmät” kansat saivat valloittaa, riistää ja hävittää ”alempansa”. Negatiivinen eugeniikka eli rotuhygienia oikeutti natsi-Saksassa aluksi ”epäsopivien” kuten mielisairaiden pakkosteriloinnit ja myöhemmin joukkomurhat. Holokausti oli mahdollinen myös vain siksi, koska Saksa menestyi toisen maailmansodan alkuvuosina 1939–1941 erittäin hyvin ja onnistui miehittämään läntisen Neuvostoliiton. Hitlerin toistuvat ulko- ja sisäpoliittiset voitot nostivat hänet kansan silmissä suorastaan jumalhahmoksi, jota seurattiin millaisiin tahansa tekoihin. Hitler ei yleensä itse sekaantunut arkipäiväisiin politiikan kysymyksiin, vaan juutalaiskysymyksessäkin eri tahot ja virastot työskentelivät itsenäisesti Hitlerin oletetun tahdon mukaisesti. Natsihallinnossa oli paljon jyrkkiä antisemiittejä, jotka toimivat oman aatteensa mukaisesti, toistensa kanssa kilpaillen holokaustin toteutuksessa.

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatz-yksiköt) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä. Juutalaisten lisäksi holokaustin yhteydessä tapettiin slaaveja kuten puolalaisia ja venäläisiä, neuvostoliittolaisia sotavankeja, romaneja, natsien aatteellisia vastustajia, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, mustia, homoseksuaaleja sekä eugeniikan eli rodunjalostuksen nimissä kehitysvammaisia ja psyykkisesti sairaita. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien järjestelmällisissä vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen. Uhrien määrän laskeminen on vaikeaa, sillä natseilta ei jäänyt sodanaikaista dokumenttia tapettujen määrästä. Uhrien määrät on arvioitu sodan jälkeen erilaisista dokumenteista ja väestötilastoista.

Hitlerin kesäkuussa 1941 antama käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen valtuuttanut määräys. Operaatio Barbarossan alusta asti turvallisuuspoliisin Einsatz-yksiköt ja armeija aloittivat kaikkien poliittisina tai rodullisina vihollisina pitämiensä ihmisten tuhoamisen. Pysähtymispaikoissaan Neuvostoliiton alueella Einsatz-ryhmät säännönmukaisesti keräsivät yhteen ja ampuivat kaikki löytämänsä juutalaiset. Tuhoamistoimissa Einsatz-yksiköitä auttoivat monet paikallisesta väestöstä värvätyt antisemiittiset ryhmät. Vaikka tuhoamiskäskyn toimeenpano oli epäjärjestelmällistä ja vaihteli alueittain, on arvioitu, että yli miljoona juutalaista tapettiin miehitetyillä alueilla sodan alussa toimeenpannuissa vainoissa. Vuonna 1942 toimeenpantu lopullinen ratkaisu, joka koski myös Saksan ja Keski-Euroopan juutalaisia oli siis looginen jatke operaatio Barbarossan aikana aloitetulle politiikalle.

Vuoden 1941 syksyyn mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset, ja päätös lopullisesta ratkaisusta eli juutalaisten täydellisestä kansanmurhasta tehtiin. Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat lopullisen ratkaisun toteutuksesta ja yksityiskohdista. Joukkoteloitukset oli havaittu epäkäytännöllisiksi, tekijöilleen rasittaviksi sekä vaikeasti salassa pidettäväksi. Sen vuoksi saksalaiset olivat alkaneet kokeilla vaihtoehtoisia tappomenetelmiä kuten myrkkykaasuja. Neuvostoliitosta ei enää suunniteltu keskeistä murhapaikkaa, vaan juutalaisten tuhoamisen painopiste siirrettiin Puolaan. Juutalaisia alettiin kuljettaa järjestelmällisesti ghetoista Puolaan rakennetuille tuhoamisleireille. Syksyn 1941 ja kevään 1942 välillä Puolaan rakennettiin kuusi tuhoamisleiriä: Chełmno, Bełżec, Sobibór, Treblinka, Majdanek ja Auschwitz-Birkenau. Tuhoamisleireillä oli vain yksi tehtävä: saapuvien vankien välitön murhaaminen. Leireistä Auschwitz-Birkenau ja Majdanek olivat myös keskitysleirejä, joissa vankeja tuhoamisen lisäksi hyödynnettiin työvoimana. Noin puolet holokaustin aikana murhatusta kuudesta miljoonasta juutalaisesta kuoli SS:n ylläpitämillä tuhoamisleireillä. Chełmnossa murhattiin yhteensä vähintään 152 000 ihmistä. Bełżecissä surmattiin noin 600 000 juutalaista. Sobibórissa tapettiin noin 200 000–250 000 juutalaista. Treblinkassa kuoli noin 750 000–900 000 juutalaista. Majdanekissa surmattiin noin 180 000 ihmistä, joista 50 000–120 000 oli juutalaisia. Auschwitzissa surmattiin vähintään 1,1 miljoonaa, mahdollisesti jopa 1,5 miljoonaa ihmistä, joista juutalaisia oli 960 000.

Auschwitz-Birkenaussa ihmisiä surmattiin kaasukammioissa käyttämällä Zyklon B -nimistä kaasuuntuvaa valmistetta syyskuusta 1941 alkaen. Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan kaasukammioissa tuhoamiseen käytettiin bensiinimoottoreilla tai puukaasuttimilla tuotettua häkää. Juutalaisia kuoli runsaasti myös SS:n alaisuudessa toimineilla keskitys- ja työleireillä, joita olivat mm. Bergen-Belsen, Buchenwald, Dachau, Gross-Rosen, Ravensbrück ja Sachsenhausen. Juutalaisten ja muiden ihmisten surmaamiseen käytettiin lisäksi kaasuvaunuja. Ne olivat kuorma-autoja, joiden käyttämästä polttoaineesta syntynyt häkä johdettiin erillisiin suljettuihin kammioihin. Tällä tavoin surmattiin noin 700 000 ihmistä eri puolilla natsien hallitsemaa Eurooppaa. Saksalaiset tehtailijat käyttivät toisen maailmansodan aikana miljoonia ihmisiä orjatyövoimana, ja erityisesti alempiin sosiaaliluokkiin kuuluneita juutalaisia kuoli runsaasti työskennellessään heidän alaisuudessaan. Hitler piti juutalaisten tuhoamista niin tärkeänä tavoitteena, että jopa sodan loppuvaiheen sotilaallisessa ahdingossa natsi-Saksan polttoaine-, kuljetuskapasiteetti-, ampumatarvike-, sotilas- ja teollisuusresursseja kulutettiin kuolemanleireihin sotatoimien sijaan. Vuonna 1946 pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit. Niissä monet huomattavimmat natsi-Saksan poliitikot tuomittiin kuolemanrangaistukseen tai pitkäaikaiseen vankeuteen muun muassa rikoksista ihmisyyttä vastaan, millä viitattiin myöhemmin holokaustiksi nimettyyn joukkotuhontaan. Samalla päätettiin, että myös sen toimeenpanoon osallistuneita oli rangaistava. Monet heistä olivat kuitenkin paenneet maasta, niin että heidät voitiin jäljittää ja tuomita vasta paljon myöhemmin. Tunnetuimpia heistä ovat olleet Adolf Eichmann, Josef Mengele (ei saatu ikinä oikeuteen tuomiolle) ja Klaus Barbie. Erityisesti Simon Wiesenthal on tullut tunnetuksi monien asiaan syyllistyneiden etsimisestä ja saattamisesta vastuuseen. Adolf Eichmannin oikeudenkäynti Israelissa vaikutti maailmanlaajuisesti holokaustin muistamiseen julkisessa keskustelussa. Holokaustin muistoa ja tietoisuutta tapahtumista pidetään nykyisin aktiivisesti yllä. Aiheesta julkaistaan paljon kirjoja ja elokuvia, ja sille perustetaan muistomerkkejä ja ylläpidetään museoita. Holokaustimuseoita ovat keskitysleirien museoiden lisäksi esimerkiksi Yad Vashem Isralissa ja United States Holocaust Memorial Museum Washingtonissa. YK:n yleiskokous virallisti vuonna 2005 kunkin vuoden tammikuun 27. päivän, Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivän, holokaustin uhrien muistopäiväksi.

Filosofian tohtori Antero Holmila (s. 23. maaliskuuta 1979) on suomalainen historioitsija, joka on toiminut historian professorina Jyväskylän yliopistossa 1. tammikuuta 2023 lähtien. Holmila opiskeli Kentin yliopistossa ja Exeterin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi Lontoon yliopiston Royal Hollowayssa. Holmila tutkii toisen maailmansodan jälkeistä maailmaa. Vaikka historian tapahtumat eivät muutu, tulkinnat kuitenkin elävät. Siksi Antero Holmila päivitti ja täydensi vuonna 2010 ilmestynyttä ensimmäistä suomalaista kattavaa tietokirjaa holokaustista. Holokausti -teos on selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu perusteos holokaustista ja sen tulkinnoista, oppikirjaksikin varsin sopiva. Holokausti on Euroopan yhteistä historiaa. Nykypäivän maailman tapahtumien valossa ihmiskunta ei tunnu oppivan aiemmista virheistään. Holokausti -teos on suositeltavaa luettavaa valveutuneelle kansalaiselle, historiaa ei pidä unohtaa muuten se toistuu! Historiasta on otettava opiksi.

Lähteet
Holokausti
Wikipedia