Suomen panssarijoukot 1919-1939 (Artikkeli)

Suomen panssarijoukot 1919-1939 (Artikkeli)

Suomen panssarijoukot 1919-1939
Kirjailija: Asko Itkonen
Kustantaja: Books on Demand
Julkaistu: 2019
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 268

Kirjan eri luvuissa kuvataan Hyökkäysvaunurykmentin historia vuodesta 1919 vuoteen 1939 asti. Oleellisena osana on hyökkäysvaunun rakenne-, taistelu-, ampuma- ja huoltokoulutuksen kehittyminen. Samoin esitellään eri aikoina voimassa olleet valmiustehtävät. Panssarijoukkojen alkuaikojen taistelukoulutuksen perusteet kuvataan panssariaselajin ensimmäisen ohjesäännön - Ohjeita keveiden hyökkäysvaunujen käytössä ja ohjauksessa- avulla. Kansallisarkiston Renault FT17 tankkia käyttäneiden joukkojen julkiset ja salaiset asiakirjat antavat uuden ja aikaisempaa laajemman pohjan suomalaisen panssarijoukon synnyn ja kehityksen tutkimiseen. Koko Renault ajan salaisen asiakirja-aineiston julkiseksi tulo antaa mahdollisuuden myös tuon ajan panssarijoukkojen sodan ajan valmistelujen ja tehtävien tutkimiselle. Hyökkäysvaunujoukkojen komentajat ja päälliköt ovat joutuneet taistelemaan oman joukkonsa olemassaolosta ja kehittämisestä lähes koko panssarijoukkojen toiminnan ajan. Kirjassa selviää pian Hyökkäysvaunurykmentin perustamisen jälkeen alkanut ikuisen rauhan uskoon perustunut panssarijoukkojen alasajo. Sodan uhka 1930-luvun puolen välin Euroopassa herätti uudelleen ajatuksen hyökkäysvaunujoukkojen tarpeesta sekä kalustollisesta ja organisatorisesta kehittämisestä. Hyökkäysvaunujen merkitys suojajoukkojen osana heti sodan uhan alussa nähtiin tärkeäksi. Kauan jatkuneen hyökkäysvaunujoukkojen alasajon seurauksena Suomella ei talvisodan syttyessä ollut juurikaan taistelukelpoista panssarijoukkoa. Talvisodan sotasaalis mahdollisti panssarijoukkojen kehittämisen taistelukelpoiseksi pataljoonaksi. Jatkosodan sotasaaliin turvin panssarijoukko kasvoi lopulta teholtaan ja toiminnaltaan merkittäväksi Panssaridivisioonaksi.

Hyökkäysvaunurykmentti (HvR) oli 15. heinäkuuta 1919 perustettu Suomen armeijan panssariaselajin joukkoyksikkö, joka sijoitettiin Santahaminaan mahdollisesti siksi, että sen siirtäminen tukemaan Viron vapaussotaa olisi helppoa. Hyökkäysvaunurykmentti siirrettiin Santahaminan varuskunnasta Poltinahon varuskuntaan Hämeenlinnaan 3. syyskuuta 1921. Vuonna 1925 Hyökkäysvaunurykmentti supistettiin Hyökkäysvaunupataljoonaksi ja 1927 Erilliseksi hyökkäysvaunukomppaniaksi, joka syyskuussa 1939 muutettiin Panssarivaunupataljoonaksi. Hyökkäysvaunupataljoona (HvP 1925 – 1. toukokuuta 1927) oli Suomen armeijan Hyökkäysvaunurykmentistä (HvR) organisaatiouudistuksella 1925 supistettu puolustuslaitoksen joukkoyksikkö. Muodostettua Hyökkäysvaunupataljoonaa supistettiin edelleen 1. toukokuuta 1927 Erilliseksi Hyökkäysvaunukomppaniaksi (HvK). Hyökkäysvaunupataljoonan sijoituspaikka oli Hämeenlinnan Poltinaholla. Vilho Nenonen kannatti panssariaselajin lakkauttamista Suomessa. Erillinen hyökkäysvaunukomppania (HvK 1. toukokuuta 1927 – syyskuu 1939) oli Suomen puolustusvoimien yksikkö, joka muodostui 1927, kun Hyökkäysvaunupataljoona (HvP) supistettiin organisaatioltaan komppanian vahvuiseksi. Päätöksen yksikön perustamisesta teki valtionhoitaja Mannerheim. Hyökkäysvaunurykmentin komentajaksi määrättiin Hämeen ratsurykmentin suomalainen majuri Harry Uno Alfthan. Myös monet muut Hyökkäysvaunurykmentin henkilökuntaan kuuluvat olivat ratsuväessä palvelleita. Rykmenttiin valittavista asevelvollisista oli annettu tarkat määräykset. Henkilöstön tekniseen osaamiseen ja poliittiseen luotettavuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota. Rykmenttiä perustettaessa ei Suomessa ollut riittävää osaamista koulutuksen aloittamiseksi, joten Ranskasta saapui kapteeni Pivetaun johtama komennuskunta. Komennuskunta antoi rykmentin henkilöstölle kalustoteknisen koulutuksen. Santahaminan saari oli panssarivaunujoukkojen koulutuksen kannalta pieni sijoituspaikka, mutta siellä voitiin kuitenkin toteuttaa ampumakoulutusta ja pieniä taktisia harjoituksia. Sen vuosipäiväksi nimettiin 14. heinäkuuta 1919. Everstiluutnantti Seppo Soikkelin mukaan on mahdollista, että päivämäärä 14. heinäkuuta valittiin Ranskan suuren vallankumouksen mukaan.

Hyökkäysvaunurykmentille tilattiin kalustoksi Ranskasta 32 ensimmäisen maailmansodan aikaista, kunnostettua Renault FT-17 -panssarivaunua. Vaunuista vain 14 oli varustettu tykillä. Konekiväärillä varustetut vaunut oli varustettu 8 mm:n ilmajäähdytteisellä 1914-mallisella Hotchkiss-konekiväärillä. Tykillisissä Renaulteissa oli aseistuksena 37 mm:n Puteaux-tykki. Ne tulivat valmiiksi jaettaviksi 26. elokuuta 1919. Ranskan pyynnöstä kaksi vaunua, yksi konekiväärillinen ja yksi tykillinen, lainattiin Viroon tukemaan Luoteis-Venäjän armeijan hyökkäystä syys-lokakuussa kohti Petrogradia. Osaston johtajaksi tuli ranskalaisista opetusupseereista luutnantti d'Arcier. Komennus Viron vapaussodassa kesti 17. lokakuuta 1919 – 9. huhtikuuta 1920. Osaston vaunut tulivat huonokuntoisina takaisin, minkä vuoksi Ranska hyvitti korjauskuluja lähettämällä kaksi uutta vaunua Ranskasta. Suomalaisen ajattelun mukaan panssarivaunut katsottiin tykistöön liittyviksi, minkä vuoksi Hyökkäysvaunurykmentti koostui kahdesta patteristosta, jotka kummatkin jakautuivat kolmeen patteriin, joista jokainen jakautui kahteen jaokseen. Jokaisessa jaoksessa oli kaksi panssarivaunua: yksi konekiväärillinen Renault ja yksi tykillinen Renault. 24:n panssarivaunun lisäksi oli patterien päällikköjen vaunut, jolloin kahdessa patteristossa oli yhteensä 30 panssarivaunua. Panssarivaunujoukkojen kehittäminen oli pitkälti rykmentin komentajan eversti Aarne Sihvon vastuulla. Sihvo oli saanut Ranskasta hyökkäysvaunuoppia, jota nyt sovellettiin kehitettäessä suomalaisia panssarivaunujoukkoja. Hän laati monia ohjesääntöjä, joilla oli suuri merkitys uudessa aselajissa. Komentajan vaihtuessa vuonna 1923 alkoi panssariaselajin alamäki. Rykmentti pienennettiin vuoteen 1927 mennessä Hyökkäysvaunukomppaniaksi. Kehityssuunta oli päinvastainen kuin muualla Euroopassa, jossa panssarijoukkoja kehitettiin voimakkaasti.

Hyökkäysvaunurykmentissä ei tulitoimintaa käsitteleviä ohjeita juurikaan ollut. Käytössä oli yleisesikunnan kirja ”Ohjeita keveiden hyökkäysvaunujen käytössä ja ohjauksessa”. Se kertoi tulitoiminnasta vain tulen ulottuvuuden ja painotti tulen keskittämistä. Panssarivaunujen ampumatarvikkeet olivat huomattavan kalliita. Tämän takia ampumaharjoitteluun varatut ampumatarvikemäärät olivat usein liian vähäisiä. Vuonna 1922 ampumatarvikkeita oli vain neljä kappaletta ampujaa kohden. Vaunuissa ei ollut vakautettua asejärjestelmää, mutta ammuntaa harjoiteltiin silti liikkeestä. Liikeammunnan tulokset olivat heikkoja. Ennen talvisotaa ei käytössä ollut ampumatoimintaa käsitteleviä ohjeita. Koulutus ja ampumatoiminta perustuivat perimätietoon. Edellä mainitut tekijät huomioon ottaen ei panssarivaunujen tulitoiminnalta voitu odottaa ihmeitä. Pienet laukausmäärät korkeintaan totuttavat miehistön tulitoimintaan, mutta varsinaista ampumataitoa ne eivät juuri kehitä. Panssarivaunujoukon johtaminen ilman hyviä viestivälineitä on vaikeaa. Vaunujen liikkuessa kova melu ja huono näkyvyys varsinkin toimittaessa luukkujen alta hankaloittavat toimintaa entisestään. Tehokkainta johtaminen on radiolla. Ennen talvisotaa ei vaunuissa ollut radioita, joten johtaminen perustui käsi-, lippu-, vihellyspilli- ja sisämerkkeihin. Sisämerkeillä johdettiin omaa vaunua ja muilla merkeillä muita vaunuja. Esityksiä radiokaluston ja vaunupuhelimien hankkimiseksi tehtiin, mutta radioita ja puhelimia ei talvisotaan mennessä saatu. Kaluston puuttuessa ei sodan syttyessä ollut minkäänlaisia perusteita viestitoiminnalle. Kun radioita myöhemmin saatiin, olivat toimintamallit kehitettävä täysin tyhjältä pohjalta. Erillistä hyökkäysvaunukomppaniaa varten tilattiin 32 Vickers Mark E -panssarivaunua vuosina 1936–1939. Vaunut hankittiin kuitenkin säästösyistä ilman aseistusta, tähtäinoptiikkaa ja viestivälineitä. Alkuperäisenä ajatuksena oli varustaa Vickersit 37 millimetrin Bofors-tykeillä. Säästösyystä niihin kuitenkin asennettiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten Renault FT-17 -panssarivaunujen Puteaux-kanuunat. Suomen puolustusministeriön ehdottamasta vuoden 1937 perushankintaohjelmasta viideksi vuodeksi, jonka arvo oli 2,9 miljardia markkaa, oli säästetty 200 miljoonaa markkaa, johon sisältyivät panssarivaunujen varustamiset. Saman brittiläisen panssarivaunun valmistuslisenssin oli hankkinut myös 1931 Neuvostoliitto, joka kehitti Vickersistä oman T-26:n.

Erilliseen hyökkäysvaunukomppaniaan saapuivat palvelukseen kutsutut reserviläiset 12. – 14. lokakuuta 1939. Reserviläisten vastaanottoelimen päällikkönä oli aluksi kapteeni L. Nordling ja myöhemmin musiikkiluutnantti Parantainen. Vastaanottoelimen Jakoelin oli sijoitettu Erillisen hyökkäysvaunukomppanian aliupseerikerholle Poltinaholla. Reserviläisiä saapui kaikkiin perustettaviin yksiköihin yli määrävahvuuden ja tämä ylimäärä sijoitettiin perustettuun Panssaritäydennyskomppaniaan ja vanhimmat, palvelukseen kelpaamattomat siirrettiin Hämeenlinnan sotilaspiiriin, joka sijoitti heidät uudelleen. Erillinen hyökkäysvaunukomppania perusti seuraavat joukot: 1. panssarikomppania oli Renault FT-17 -komppania, joka perustettiin Luolajan seurojentalolla ja sen päälliköksi määrättiin luutnantti A Lumme. Komppania kuului suojajoukkoihin ja oli siten etuoikeutettu jaettaessa varusteita. 2. panssarikomppania oli myös Renault FT-17 -komppania, joka perustettiin Luolajan kansakoululla. Sen päälliköksi määrättiin kapteeni L Nordling. Komppania kuului suojajoukkoihin ja oli siten etuoikeutettu jaettaessa varusteita. 3. panssarikomppania perustettiin Myllymäen kansakoululla ja se siirtyi Luolajaan 1. ja 2. panssarikomppanian siirryttyä suojajoukkotehtävään Karjalankannakselle. Komppanian ensimmäiseksi päälliköksi määrättiin luutnantti K Reunanen. Erillisen panssarieskadroonan siirryttyä 1. marraskuuta Hämeenlinnaan sijoitettiin sen henkilöstö pääosin 3. Panssarikomppaniaan ja samalla päälliköksi tuli Erillisen panssarieskadroonan päällikkö ratsumestari Y. O. Luntinen. Komppanian kalustona oli muutama edelleen aseeton Vickers-vaunu. Komppania sai aseistetut Vickers-vaunut vasta juuri ennen Moskovan rauhan tuloa. 4. panssarikomppania perustettiin Vuorelan kansakoululla ja sen päälliköksi määrättiin luutnantti Oiva Heinonen (myöh. Horte). Myös tämä komppania oli varustettu aluksi aseettomilla Vickers-vaunuilla.

Panssaritäydennyskomppania perustettiin Poltinaholla. Yksikön nimi ja päälliköt vaihtuivat useaan kertaan, kunnes 7. marraskuuta sen nimeksi tuli 5. panssarikomppania. Komppanianpäälliköksi määrättiin ensin reservinluutnantti Heikkilä ja 23. lokakuuta luutnantti Nousiainen. Erillisen hyökkäysvaunukomppanian esikunta muuttui Panssariharjoitusryhmän esikunnaksi 16. lokakuuta ja se muutti nimensä Panssarijoukkojen esikunnaksi 31. lokakuuta. Panssarijoukkojen komentajaksi määrättiin Erillisen hyökkäysvaunukomppanian päällikkö majuri Sven Krister Björkman. Aluksi panssarijoukot olivat suoraan Päämajan alaisia joukko-osastoja kunnes ne siirrettiin 27. lokakuuta Kotijoukkojen komentajan alaisuuteen, joka alisti ne marraskuun alussa 1. täydennysdivisioonan komentajan alaisuuteen. Panssarijoukkojen esikunnan käskyllä perustettiin 2. marraskuuta reservialiupseerikoulu, jonka johtajaksi määrättiin luutnantti K. Reunanen. Vasta majuri Björkmanin tehtyä esityksen todellisen panssariyksikön perustamisesta Päämaja aloitti tarvittavan selvitystyön. Päämajan käskystä perustettiin Panssaripataljoona 5. joulukuuta 1939. Pataljoonan komentajaksi määrättiin majuri Sven Björkman. Sen tärkeimpänä tehtävänä oli evakuoida sotasaaliiksi saatu panssarikalusto Varkauteen A Ahlström Oy:n konepajalle. Sotasaaliin määrän jatkuvasti kasvaessa määräsi majuri Björkman perustettavaksi Panssarikeskuskorjaamon Varkauteen. Suojajoukkoihin sijoitetut 1. ja 2. panssarikomppania keskitettiin Karjalankannakselle Perolle 23. lokakuuta 1939 ja alistettiin II armeijakunnalle. Kummankin komppanian kalustona oli Renault FT-17-vaunut.  Kumpikaan komppania ei osallistunut varsinaisiin taistelutoimiin, koska YH:n aikana vakuututtiin siitä, etteivät vaunut kykenisi tasaveroiseen taisteluun puna-armeijan vaunukalustoa vastaan. Koeammunnoissa muun muassa todettiin, ettei vaunujen Puteaux-tykillä läpäistäisi 10 mm:n teräslevyä millään käytössä olleella kranaatilla. II armeijakunta muodosti Panssarikomppanioista sekä 4. ja 5. rajakomppaniasta panssarintorjuntaosaston. Osaston päälliköksi määrättiin kapteeni L. Nordling. Osasto ei kuitenkaan taistellut lainkaan osastona, mutta vaunumiehet antoivat rajakomppanioiden henkilöstölle tehokasta panssarintorjuntakoulutusta. Renault-komppaniat määrättiin hajotettaviksi 6. helmikuuta 1940 ja vaunut siirrettäviksi etulinjaan tähystys- ja tulipesäkkeiksi. Saman aikaisesti taisteluiden luonne muuttui asemasodasta liikkuviksi ja vaunut menetettiin viholliselle käytännössä ilman taistelua. Miehistöt saivat käskyn siirtyä Panssarikoulutuskeskukseen Hämeenlinnaan, jonne he saapuivat 13. helmikuuta. Panssarikoulutuskeskuksen päälliköksi määrättiin 17. helmikuuta aikaisemmin 1. panssarikomppanian päällikkönä toiminut luutnantti A. Lumme. Keskuksen aikaisempi johtaja luutnantti K. Reunanen siirtyi Reservialiupseerikoulun johtajaksi. Hajottamiskäsky sisälsi myös määräyksen muodostaa 11 Erillistä panssarijoukkuetta sekä 1. erillinen panssarikorjaamo (päällikkönä reservinluutnantti Vartia) komppanioista vapautuneesta henkilöstöstä. Erillisten panssarijoukkueiden kalusto muodostui sotasaaliskalustosta, mutta ne eivät ehtineet mukaan taisteluihin ennen rauhan tuloa. Panssaripataljoonan esikunta sekä 3. panssarikomppania siirtyivät Varkauteen 8. tammikuuta 1940, missä 3. panssarikomppania majoittui Lehtimäen kansakouluun. Pataljoonan loppuosasta muodostettiin Hämeenlinnaan Panssarikoulutuskeskus, jonka päälliköksi määrättiin luutnantti K. Reunanen. Panssaripataljoonaan perustettiin 6. panssarikomppania 16. tammikuuta 1940 käyttäen runkona hajotettua Ratsuväkiprikaatin Moottoroitua osastoa. Komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti P. V. Snellman ja se majoittui Varkaudessa Pitkälänniemen kansakouluun. Honkaniemen taistelu Karjalan kannaksella käytiin talvisodassa 26. helmikuuta 1940. Suomen sotahistoriaan mainittu taistelu on jäänyt lähinnä siitä syystä, että se oli ensimmäinen merkittävämpi vastahyökkäys, johon suomalaisten puolelta talvisodassa osallistui panssarijoukkoja 4. panssarikomppaniasta  (4./Pans.P). Panssaripataljoonan neljänteen komppaniaan kuului yhteensä 15 Vickers-hyökkäysvaunua. Mainitulla panssarikomppanialla ei ollut kuitenkaan lainkaan taistelukokemusta. Viidestätoista panssarivaunusta ryhmitysalueelle pääsi vain kahdeksan, koska seitsemän panssarivaunun bensiinin joukkoon oli päässyt vettä. Ryhmittäytymisvaiheessa Jukkalaan oli alkujaan noin 0 C:n lämpötila laskenut miltei -20 °C:n pakkaseen. Kahdeksasta ryhmitysalueelle päässeestä panssarivaunusta kahdessa oli moottorivika, minkä vuoksi ne jätettiin sivustasuojaksi. Kuudesta taisteluun lähteneestä panssarivaunusta Vickers n:o 644 juuttui ojaan ja sen torni vaurioitui, minkä vuoksi hyökkäämään lähtemään pääsi vain viisi vaunua. Neuvostojoukot menettivät Honkaniemen taistelussa yhdeksän panssaria ja kaatuneina 140 sotilasta. Varsinaiseen hyökkäykseen osallistuneista suomalaisesta kuudesta vaunusta tuhoutui taistelussa viisi, yhden jäädessä kiinni syvään ojaan hyökkäyksessä. Suomalaisten vastaiskun voidaan katsoa epäonnistuneen, sillä alkuperäinen tarkoitus oli ollut työntää venäläisten asemia yli kilometrin verran taaksepäin, jossa ei siis onnistuttu! Taistelun lopputulos oli suomalaisten kannalta synkkä (tappioina kuusi panssarivaunua) ja suomalaisten osalta panssarijoukkojen käyttö loppuikin käytännössä talvisodassa tähän taisteluun. Honkaniemen taistelun tuloksena Mannerheim kypsyi ajatukseen vetää suomalaiset joukot väliasemasta taaksepäin  taka-asemaan linjalle Viipuri–Tali–Noskuanselkä–Kuparsaari–Vuoksi 27. helmikuuta 1940.

Asko Itkonen on kirjoittanut kirjoja moottoripyörien ja panssarivaunujen historiasta. Kirjoitustyön osana hän on laatinut myös Asevarikko 5:n ja Hyökkäysvaunurykmentin joukko-osastohistoriikit. Sotahistoriasta ensimmäisenä työnä oli Talvisodan tuhotut tankit. Asko Itkonen on tehnyt elämän työnsä Suomen panssarijoukkojen henkilöstön kouluttajana sekä panssarijoukkojen kaluston erilaisissa kunnossapitotehtävissä. Varsinaisen elämän työnsä jälkeen hän on tutkinut eri maiden panssarikalustojen kehitystä ja kirjoittanut niistä useita tutkielmia. Suomen panssarijoukot 1919-1939 -teos on selkeästi kirjoitettu. Asko Itkosen kirjoittama teos on sisällöltään erittäin informatiivinen. Suomen panssarijoukot 1919-1939 -teoksessa esitellään Suomen panssarivoimien kehitystä 20  ensimmäisen vuoden ajalta (talvisota mukaan lukien) ja on hyvin yksityiskohtainen sisällöltään ja edustaa historiantutkimuksessa enemmän tieteellisempää tutkimustraditiota. Mukavan kokoinen tietoteos Suomen panssarijoukot 1919-1939 täyttää siten kiitettävän hyvin paikkansa sotahistoriakirjojen joukossa.

Lähteet
Suomen panssarijoukot 1919-1939
Wikipedia