Suomalaisen SS-miehen tarina (Artikkeli)

Suomalaisen SS-miehen tarina (Artikkeli)

Suomalaisen SS-miehen tarina
Kirjailija: Seppo Konttinen, Kari Vitie
Kustantaja: Readme.fi
Julkaistu: 2025
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 248

Voiko tämä tarina olla totta? Unto Parvilahden elämänlanka oli katkeamispisteessä moneen kertaan ja monessa ilmansuunnassa. Punikin pojan lapsuutta kehysti veljessodan kauheudet ja puute. Nälkä istui työlaisperheen ruokapöydän päässä vakiovieraana. 1930-luvulla Parvilahdesta kasvoi kansallissosialisti ja Hitlerin Kolmannen valtakunnan ihailija. Samaan aikaan Etsivä keskuspoliisi epäili häntä neuvosto- agentiksi. Talvisota meni siivillä ilmavalokuvaajana Suomenlahdella. Välirauhan aikana Parvilahti ilmoittautui vapaaehtoiseksi SS-mieheksi sotimaan Saksan asejoukoissa itärintamalla, haavoittui ja pestattiin suomalaisten SS-miesten yhdystoimiston vetäjäksi Berliiniin. Nyt häntä epäiltiin Gestapon vakoilijaksi. Epäilyt veivät hänet turvasäilöön Katajanokan vankilaan, sieltä hänet pakotettiin lähtemään ilman oikeudenkäyntiä ja syytettä lennolle Moskovaan. Sieltä matka jatkui vankileirien saaristoon jäätyneeseen helvettiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöleireille. Tästäkin SS-mies selvisi, vaikka kantoi tatuoitua SS-miesten veriryhmätunnusta kainalossaan. Parvilahti kirjoitti palattuaan kotimaahan kokemuksistaan menestyskirjan, josta maine ja pankkitili kasvoivat. Valtioltakin tuli miljoonakorvaus Stalinille menetetyistä vuosista. Epäinhimillinen leirielämä vei sisukkaan miehen terveyden ja edessä oli pakkomuutto Espanjan auringon alle Malagaan 1960-luvun alussa. Siellä paljon kärsinyt ja nähnyt sydän sanoi itsensä irti ja Parvilahden elämänlanka katkesi. Ilmaan jäi monia kysymyksiä: KUKA OLI UNTO PARVILAHTI?

Unto Ilmari Parvilahti (vuoteen 1944 Boman; s. 28. syyskuuta 1907 Maaria – k. 27. lokakuuta 1970 Málaga, Espanja) oli suomalainen valokuvaaja ja liikemies, joka toimi vuosina 1941–1944 vapaaehtoisen suomalaisen SS-pataljoonan yhteystoimiston päällikkönä Berliinissä. Jouduttuaan luovutetuksi Neuvostoliittoon niin sanottujen Leinon vankien joukossa vuonna 1945 hän vietti siellä useita vuosia vankileireillä. Suomeen palattuaan hän kirjoitti muistelmakirjan Berijan tarhat (1957), jossa hän kuvaa Neuvostoliiton vankileirioloja omien kokemustensa pohjalta. Unto Boman (Parvilahti) osallistui lokakuussa 1940 ruotsinkielisen kansallissosialistisen järjestön Samfundet Folkgemenskapin perustavaan kokoukseen, ja hänet valittiin sen johtokunnan varajäseneksi. Järjestön sihteeri ja avainhenkilö oli hänen ystävänsä, jääkäriluutnantti ja merkittävä suomalainen kansallissosialisti Gunnar Lindqvist. Boman liittyi keväällä 1941 suomalaiseen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaan eli niin sanottuun panttipataljoonaan, johon Lindqvist värväsi hänet. Muistelmissaan Boman kertoi kuulleensa vapaaehtoisten värväyksestä maaliskuussa 1941 Samfundet Folkgemenskapin kokouksessa ja olleensa heti innokas lähtemään. Boman oli 33-vuotiaana vanhimpia suomalaisista SS-vapaaehtoisista. Hänen värväystään ei estänyt sekään, että sotilaskortin mukaan hänelle oli vuonna 1927 ehdotettu vapautusta asepalveluksesta vasemman nilkan luumädän vuoksi. Hän kuului neljäänsataan niin sanottuun ”divisioonan mieheen”, jotka aiemman sotakokemuksensa vuoksi sijoitettiin pieninä ryhminä Wiking-divisioonaan jo kesän 1941 hyökkäysvaiheessa pääosan suomalaisvapaaehtoisista ollessa vielä koulutuksessa.

Unto Boman (Parvilahti) osallistui Saksan itärintaman taisteluihin Ukrainassa kesä–heinäkuussa 1941. Selvitettäessä suomalaisten SS-miesten mahdollista osuutta juutalaisten surmaamiseen taistelujen ulkopuolella on myös Bomanin nimi noussut esiin. Hänen on kerrottu tuhopolttaneen yhden synagogan, mikä tapahtui mahdollisesti heinäkuun alussa Tarnopolin lähellä sijaitsevassa Ozernan kylässä tai sen lähellä samoihin aikoihin, kun saksalaiset joukkoteloittivat kylän juutalaisia asukkaita. Erään tiedon mukaan Boman olisi myös valokuvannut saksalaisten suorittamia teloituksia. Historiantutkija Lars Westerlundin mukaan Boman luultavasti osallistui julmuuksiin, vaikka varmaa tietoa asiasta ei ole. Boman siirrettiin 25. heinäkuuta 1941 yhdysupseeri Ensio Pihkalan aloitteesta Berliiniin hoitamaan suomalaisten vapaaehtoisten asioita, ennen kaikkea postiyhteyksiä Suomeen. Hieman ennen siirron toteutumista Boman oli haavoittunut kranaatinsirpaleesta nilkkaan Smelan ja Dnepropetrovskin välillä palvellessaan tiedustelujoukkueessa. Haavoittuminen ei kuitenkaan liene ollut siirron pääsyy. Joku, ilmeisesti Valpo, oli noihin aikoihin ilmoittanut saksalaisille Bomanin tulleen maahan ”vaarallisissa aikeissa”. Historiantutkija Mauno Jokipii on arvellut, että Pihkala siirsi Bomanin ilmiannon jälkeen pois rintamalta tämän oman turvallisuuden vuoksi. Tutkija Erkki Vettenniemi on toisaalta huomauttanut, etteivät saksalaiset olisi päästäneet Bomania Berliiniin, jos olisivat pitäneet häntä epäluotettavana. Boman sai haavoittumista edeltäneistä sotilasansioistaan toisen luokan rautaristin, joka tosin luovutettiin hänelle vasta kesällä 1944. Myöhemmin hän kieltäytyi useasti mahdollisuudesta palata rintamalle.

Unto Bomanin (Parvilahden) ympärille Berliinissä syntyi suomalaisen SS-pataljoonan yhdystoimisto. Saksalaisten tunnustaman yhdystoimiston kautta suomalaiset pystyivät vaikuttamaan vapaaehtoisten asioihin Suomen Saksassa toimineiden sotilasasiamiesten, eversti Walter Hornin ja komentajakapteeni Hakon Grönholmin sekä diplomaattikanavien kautta. Boman hoiti muun muassa suomalaisten vapaaehtoisten postinjakelua sekä loma- ja viihdytysasioita tittelinään Verbindugsführer der Waffen-SS zur Finnischen Gesandschaft. Hänellä oli huonot suhteet Suomen yhteysupseerina Saksan päämajassa toimineeseen kenraali Paavo Talvelaan. Boman pilkkasi Talvelaa muun muassa tämän vapaamuurariudesta, Talvela taas piti Bomania arvostelukyvyttömänä pötypuheiden levittäjänä. Boman sai marraskuussa 1942 SS:ssä vänrikkiä vastaavan untersturmführerin arvon, vaikka Suomen armeijassa hänen sotilasarvonsa oli ollut korkeimmillaan kersantti. Kohoaminen upseeriksi upseerikoulua käymättä oli poikkeuksellista, ja sen syynä olivat organisatoriset eivätkä sotilaalliset ansiot. Vaikka Suomen johto ei halunnut SS-vapaaehtoispataljoonan päätyvän kansallissosialistien haltuun, Boman korosti aatteellista päämäärää työssään ja yritti saada uusien vapaaehtoisten koulutukseen sisällytettyä myös ideologista opetusta. Hänen johtamansa yhdystoimisto oli pääosin äärioikeistolaisia aatteita kannattaneiden henkilöiden käsissä. Pääosa suomalaisista SS-miehistä suhtautui kuitenkin viileästi Bomanin agitaatioon. Tutkija Henrik Ekbergin mukaan Bomanilla oli mahdollisesti kaikista suomalaisista SS-miehistä voimakkaimmat poliittiset intohimot. Boman osallistui vuonna 1942 pataljoonaan otettujen kahdensadan täydennysmiehen valikointiin sekä Suomessa toimineen SS-Vapaaehtoistoimikunnan perustavaan kokoukseen, vaikka liioittelikin myöhemmin muistelmissaan osuuttaan jälkimmäisessä. Suomalaisen vapaaehtoispataljoonan yhdystoimisto oli perustettu alkujaan Suomen Berliinin-lähetystön yhteyteen, mutta pitkälti Bomanin vaikutuksesta siitä tuli lopulta SS-Hauptamtin alainen saksalainen virasto.

Suomalaisen SS-pataljoonan miehet tekivät Unto Bomanista useita ilmiantoja Valpolle, ja pataljoonaan sijoittamiensa tiedottajien ansiosta Valpo pystyi seuraamaan tänäkin aikana tarkasti hänen toimintaansa. Ilmiantojen perusteella häntä epäiltiin suomalaisten yhteysupseerien Helsinkiin lähettämän kirjeenvaihdon luvattomasta lukemisesta, asiakirjojen vuotamisesta saksalaisille, työskentelystä SS:n tiedustelulle, aseiden salakuljetuksesta ja erilaisiin kaappaussuunnitelmiin sotkeutumisesta. Hänen sanottiin myös pyrkineen kokoamaan suomalaisista vapaaehtoisista jonkinlaisen poliittisesti valveutuneen iskuryhmän, joka olisi ollut tarkoitus lähettää Suomeen. Erään kuvauksen mukaan Boman olisi lähettänyt vuonna 1942 agitaattorin käännyttämään suomalaisia SS-miehiä myötämielisiksi Suomessa mahdollisesti suoritettavalle vallankaappaukselle. Boman osallistui SS-Aseveljet ry:n perustamiseen ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä vuosina 1942–1943. Boman jäi Saksaan vielä kesällä 1943 tapahtuneen suomalaisen pataljoonan kotiuttamisen jälkeenkin hoitamaan suomalaisten haavoittuneiden asioita ja palasi Suomeen vasta vuonna 1944. Suomeen paluun jälkeen Boman pidätettiin helmikuussa 1944, kun hänen vastuullaan olleissa SS-vapaaehtoistoimiston tileissä oli havaittu epäselvyyksiä. Hänet vapautettiin maaliskuussa tutkimusten pitkittyessä. Myöhemmin samana keväänä hänet tuomittiin valuuttakeinottelusta kuuden kuukauden vankeuteen ja maksamaan noin 1,4 miljoonan markan korvaukset valtiolle. Tuomion käsittely ylemmässä oikeusasteessa jäi myöhemmin kesken, kun hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Samaa valuuttajuttua käsitteli myös saksalainen SS-kunniatuomioistuin, mutta sen päätöksestä ei ole tietoa. Boman kävi Berliinissä viimeisen kerran loppukesällä 1944 noutamassa yhdystoimiston arkistot ja hoiti vielä syyskuun 1. päivään saakka suomalaisten SS-miesten asioita Helsingissä. Hän oli yhteydessä Alarich Brossiin, joka pyrki rakentamaan Suomeen salaista tiedusteluorganisaatiota ja myöhemmin saksalaismielistä vastarintaliikettä.

Unto Boman (Parvilahti) oli yksi kahdeksasta vaarallisen saksalaismielisenä pidetystä Suomen kansalaisesta, jotka Valpo vangitsi välittömästi Suomen katkaistua suhteensa Saksaan 2. syyskuuta 1944. Hänen nimensä oli listalla ensimmäisenä, ja hänet tavoitettiin heti kotoaan Helsingin Töölöstä. Muut seitsemän vapautettiin jo parin viikon kuluttua kotiarestiin, mutta Boman joutui jäämään toistaiseksi turvasäilöön. Hänen vireillä ollut nimenmuutoksensa Parvilahdeksi toteutui pian vangitsemisen jälkeen syyskuun aikana. Hänen kuulusteluistaan ja kotietsinnästään vastasi äärioikeistolaisena tunnettu etsivä Ari Kauhanen, joka pakeni Suomesta pari viikkoa myöhemmin. Turvasäilöaikanaan Parvilahti muun muassa tarjoutui vielä kerran Valpon agentiksi sekä teki eduskunnan oikeusasiamiehelle valituksen vangitsemisestaan ja hänestä sodan aikana tehdystä perättömästä ilmiannosta, mutta mikään näistä ei johtanut tulokseen. Perustellessaan oikeusasiamiehelle turvasäilövankeuden pitkittymistä Valpo ilmoitti pitävänsä Parvilahden syyllisyyttä maanpetokseen ilmeisenä. Aineisto ei kuitenkaan riittänyt syytteiden nostamiseen, sillä eräät todistajat olivat poistuneet Suomesta ja Parvilahti itse kiisti kaiken. Kuulusteluissa hän puolustautui myös vetoamalla SS-miehen uskollisuudenvalaan, joka velvoitti uskollisuuteen Adolf Hitleriä kohtaan. Sisäministeri Yrjö Leino luovutti edelleen vangittuna olleen Parvilahden huhtikuussa 1945 niin sanottujen Leinon vankien joukossa liittoutuneiden valvontakomissiolle. Parvilahti oli parinkymmenen luovutetun joukossa poikkeustapaus, sillä useimmat olivat venäläisiä emigrantteja ja vain kaksi syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Valvontakomissio siirsi vangit saman tien rajan yli Neuvostoliittoon. Parvilahtea syytettiin vakoilusta Neuvostoliittoa vastaan. NKVD kuulusteli häntä kevään ja kesän 1945 aikana vuorotellen pahamaineisessa Moskovan Lubjankassa ja Lefortovon vankilassa, elokuun lopusta alkaen Butyrkan vankilassa. Joulukuussa 1945 hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankileirille Neuvostoliiton rikoslain pykälän 58 nojalla. Rikosnimikkeenä oli ”kansainvälisen porvariston auttaminen taistelussa kommunismia vastaan”. Neuvostoviranomaisten epäilyt vakoilusta eivät ilmeisesti olleet aiheettomia, mutta tuomion perusteluissa Parvilahden mahdollisia rikoksia joka tapauksessa liioiteltiin huomattavasti ja hänen väitettiin syyllistyneen murhaan. Viiden vuoden tuomio oli kuitenkin Stalinin aikana itse asiassa suhteellisen lyhyt ja yllätti myös Parvilahden itsensä. Useat muut  niin sanotuista Leinon vangeista saivat vastaavien syytteiden perusteella pitemmät tuomiot. Lyhyellä tuomiolla on myöhemmin yritetty todistella muuten hataria väitteitä Parvilahden toimimisesta kaksoisagenttina.

Vankeusaikanaan Parvilahti oppi venäjän kielen, tiesi miten käyttäytyä kuulusteluissa ja kykeni sopeutumaan hyvin vankileirioloihin. Tämä kaikki auttoi selviämisessä. Tuomionsa ensimmäiset kaksi vuotta hän vietti Temnikovin pakkotyöleirillä, josta hänet siirrettiin vuonna 1947 eristykseen Vladimirin vankilaan. Vankilassa olot olivat leiriä paremmat ja siirto saattoi pelastaa hänen henkensä. Viiden vuoden tuomio tuli suoritetuksi huhtikuussa 1950, mutta Parvilahtea ei päästetty palaamaan Suomeen, vaan hänet karkotettiin Siperiaan, Taimyrin niemimaalla keskellä tundraa sijaitsevaan Dudinkaan. Siellä hän työskenteli muun muassa sahatyöläisenä. Stalinin kuolemaa seuranneiden joukkoarmahdusten ansiosta karkotuskin kumottiin kesällä 1954, mutta maasta poistuminen ei järjestynyt heti. Parvilahti vietti syksyn Moskovassa ja Petroskoissa. Hän pääsi palaamaan Suomeen 12. joulukuuta 1954. Parvilahti ja samassa yhteydessä palannut saksalaissyntyinen Richard Dahm olivat ensimmäiset niin sanotuista Leinon vangeista, jotka pääsivät takaisin Suomeen. Yhdeksän muuta palasi seuraavan kahden vuoden aikana. Varsinkin Parvilahden sota-aikaisesta toiminnasta on ollut liikkeellä paljon ristiriitaisia tietoja. Hän oli kansallissosialismin innokas kannattaja ja monissa kuvauksissa hänen on väitetty työskennelleen sopimattomalla tavalla saksalaisten hyväksi. Parvilahti itse kiisti muistelmateoksissaan häneen kohdistetut syytökset ja väitti olleensa perättömien ilmiantojen uhri.

Seppo Konttinen (s. 1950) on suomalainen radiotoimittaja, joka oli Yleisradion taloustoimittaja vuosina 1974–2010. Konttinen meni Yleisradion palvelukseen 1974 kesken kansantaloustieteen opintojen ja teki kriittisiä talousohjelmia radioon vuoteen 2004 asti. Hänen työtään on leimannut toisaalta provosointi, toisaalta syvällinen perehtyminen taustatietoihin. Hän on kirjoittanut aihepiiristä myös kirjoja: Salainen pankkituki ja Kansallisomaisuuden ryöstö. Kari Vitie (s. 1949) on suomalainen taloustoimittaja, toimituspäällikkö ja projektijohtaja. Kari Vitie on työskennellyt Yleisradiossa taloustoimittajana ja toimituspäällikkönä, ollut vt. sotilasasiamiehenä Suomen Belgradin ja Bernin suurlähetystöissä sekä toiminut tiedotuspäällikkönä Teollisuuden keskusliitossa ja Metsäteollisuus ry:ssä, EVA:ssa (Elinkeinoelämän valtuuskunta) johtajana, erityisasiantuntijana Suomen Berliinin suurlähetystössä ja Itämeren kaasuputkihankkeen poliittisena asiantuntijana. Hän on myös tietokirjailija. Suomalaisen SS-miehen tarina -teos on helppolukuista ja lennokasta kieltä. Konttisen ja Vitien kirjoittama teos on sisällöltään informatiivinen; Unto Parvilahden vaiherikas elämäntarina on tuotu ansiokkaasti esille. Suomalaisen SS-miehen tarina -teos täyttää siten hyvin paikkansa sotaelämänkertojen joukossa, edustaen kuvailevampaa historiantutkimuksen suuntausta!

Lähteet
Suomalaisen SS-miehen tarina
Wikipedia