Jalkaväen viikate (Artikkeli)

 Jalkaväen viikate (Artikkeli)

Jalkaväen viikate
Alaotsikko: Konekivääri Suomen sodissa 1918-1945
Kirjailija: Simo Liikanen
Kuvittaja: Mika Tuominen
Kustantaja: Bazar
Julkaistu: 2025
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 382

Sotahistoria konekiväärin tähtäimessä! Sotahistorioitsija Simo Liikasen Jalkaväen viikate valottaa suomalaista 1900-luvun sotahistoriaa konekiväärin näkökulmasta. Konekiväärin ilmestyminen sotakentille 1900-luvun alussa mullisti maasodankäynnin periaatteet. Ylväästi taistelukentällä etenevät sotilasrivistöt ja ratsuväen rynnäköt kävivät mahdottomiksi, kun vastustajan konekiväärit sylkivät luotisadetta. Tämän sai kokea nahoissaan muun muassa Carl Gustav Mannerheim, kun Japanin sodassa vuonna 1905 konekivääri ampui häneltä hevosen alta. Jalkaväen viikate kertoo, kuinka suomalaiset ovat sotineet konekivääreillä ja kuinka nämä aseet ovat vaikuttaneet suomalaiseen sodankäyntiin. Liikasen teos kuljettaa ensimmäisestä maailmansodasta Suomen ja Espanjan sisällissotiin ja lopulta talvi- ja jatkosotaan, joissa konekiväärin merkitys niin sanottuna jalkaväen tykistönä alkoi hiipua sodankäynnin muutettua jälleen kerran muotoaan. Liikanen kuvaa teoksessaan Suomen sotahistoriaa tuoreesta näkökulmasta ja samalla osoittaa, kuinka suuri vaikutus yksittäisellä sotateknisellä innovaatiolla voi olla.

Konekivääri (lyhenne: kk), aiemmin kuularuisku (käännöslaina ruotsin sanasta kulspruta), on kivääripatruunoita ampuva konetuliase. Se on suunniteltu jalkaväen suojatulen ampumiseen ja muuhun pitkiä tulisarjoja vaativiin tehtäviin, jonka vuoksi siinä on usein jalusta tai haaratuki, raskas piippu ja vyösyöttö. Syntyjään yhdysvaltalaisen, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttaneen Hiram Maximin vuonna 1883 keksimää Maxim-konekivääriä pidetään ensimmäisenä varsinaisena konekiväärinä, kun perusteena pidetään sitä, että lataus tapahtuu edellisen laukauksen rekyylistä (automaattisesti), eikä käsin tai mekaanisesti. Koska piippu oli vesijäähdytetty, aseessa ei kuumenemisen takia tarvittu useita piippuja ja siitä saatiin siksi kevyempi. Maximin ase pystyi samaan tulivoimaan kuin sata kiväärimiestä. Maxim-konekivääri otettiin käyttöön brittiarmeijassa 1889, ja sitä käytettiin ensimmäisen kerran zuluja vastaan 1893–1894. Eräässä taistelussa 50 brittisotilasta, joilla oli käytössään neljä konekivääriä, voitti 5 000 zulu-soturia. Konekivääri levisi nopeasti kilpavarustelussa muihin Euroopan armeijoihin. Ensimmäinen sota, jossa molemmilla osapuolilla oli merkittävästi konekiväärejä, oli Venäjän–Japanin sota, jossa yli puolet uhreista aiheutui konekivääritulesta. Myös Suomen sisällissodassa 1918 pyöräjalustalla ja kilvellä (Sokolov-jalusta) varustettu Maxim-konekivääri oli kummankin taistelevan osapuolen rintamajoukkojen pääasiallinen tulitukiase. Venäjän sisällissodan aikana Maxim-konekivääreitä sijoitettiin hevoskärryihin ja syntynyt yhdistelmä tunnettiin nimellä tatšanka. Kevyempi, viisimiehinen Maximin malli sai nimen Devil’s Paintbrush (suom. paholaisen sivellin) kaataessaan riveittäin hyökkääjiä. Ensimmäisessä maailmansodassa 90 % luodeista aiheutuneista tappioista johtui Maxim-tyyppisten konekiväärien tulesta. Brittien vuonna 1912 käyttöön ottama .303 British (7,7 × 56 mm R) -kaliiperinen Vickers-konekivääri painoi enää noin 15 kg ja jalusta 23 kg. Lisäksi oli kuljetettava 4,5 litraa jäähdytysvettä sekä ammukset. Yksi 250 ammuksen laatikko painoi noin 10 kg. 

Maxim m/1910 oli Venäjän keisarillisen armeijan parannettu versio Maxim m/1905 -konekivääristä. Sen kehitys alkoi Venäjän–Japanin sodan tappion jälkeen Venäjällä. Suomen sisällissodan seurauksena Suomen perustettavalle armeijalle oli jäänyt yhteensä noin 600 m/1905:tä ja m/1910:tä venäläisiltä joukoilta ja kansanvaltuuskunnalta. Suomen armeijan niille antama nimike oli m/09, myös Sokolov-jalustalle annettiin sama nimike, joten m/1905 tai m/1910 Sokolov-jalustalla oli nimikkeeltään konekivääri M/09-09. Rengasjalustat vaihtuivat saksalaiselta DWM:lta kopioituun MG 08-konekiväärin kolmijalkajalustoihin, joita valmistettiin vuonna 1921 Ab Crichton-Vulcan Oy:n tehtaalla Turussa ja myöhemmin Suomen Ampumatarviketehtaassa Helsingissä. 1920-luvulla hankittiin vielä satoja m/1910:tä lisää. Suurimmat erä olivat Puolasta vuonna 1924 ostetut 405 ja Italiasta vuonna 1926 ostetut 100 konekivääriä. Vuonna 1931 asesuunnittelija Aimo Lahti modifioi vanhoja Maxim-konekivääreitä muun muassa jalustaa keventämällä ja syöttölohkoa muuttamalla, jolloin konekivääristä tuli nopeampi. Vuonna 1932 Aimo Lahti päivitti Maxim-konekiväärin laukaisujärjestelmää kaksitoimiseksi, lisäsi siihen rekyylinparantajan sekä uudisti kahvat, liipaisinjärjestelmän ja varmistimen. Vuonna 1933 otettiin käyttöön suomalaisten kehittämä kolmijalkajalusta. Talvisodan aikaan tuhat Maxim-konekivääriä saatiin sotasaaliiksi puna-armeijalta.  Toisen maailmansodan alkuun mennessä saksalaiset olivat saaneet kenttäkäyttöön ensimmäisen kevyen konekiväärin, MG-34:n, joka painoi vain noin 12 kg. Sodan aikana Saksa oli käytännössä ainoa valtio, jolla oli käytössään kevyitä konekiväärejä. Muut valtiot, kuten Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat, joutuivat tyytymään pikakivääreihin ja raskaisiin konekivääreihin. Yksi kuuluisimmista kevyistä konekivääreistä on saksalainen MG-42, joka oli sodan jälkeenkin monen maan armeijan käytössä, yleensä 7,62 × 51 mm NATO - kaliiperisena. MG-42:n ylikuumenemisongelma ratkaistiin samoin kuin sen edeltäjässä MG-34:ssä eli vaihdettavalla piipulla. Sodan alussa konekiväärit olivat myös usein lentokoneiden aseina, mutta alkoivat hiljalleen väistyä konetykkien tieltä.

Simo Liikanen (s. 1974) on sotahistorioitsija, suomentaja ja kustannustoimittaja. Häneltä on ilmestynyt aiemmin kirja Panssarinmurskaajat (2014), jota pidetään panssarintorjunnan historian perusteoksena ja joka on käännetty myös ruotsiksi. Hänet tunnetaan myös Ylen suositusta Sohvaperunat-ohjelmasta. Liikanen on kirjoittanut aiemmin kirjat Panssarinmurskaajat (2014), Katkaiskaa Muurmannin rata (2019) yhdessä Raine Narvan kanssa) ja Panssarintorjuntaritarit (2023). Jalkaväen viikate -teos on selkeästi ja informatiivisesti kirjoitettu sotahistoriateos. Simo Liikasen kirjoittamassa teoksessa esitellään konekiväärin merkitys ja käyttö Suomen sodissa. Jalkaväen viikate -teos kuljettaa ensimmäisestä maailmansodasta Suomen ja Espanjan sisällissotiin ja lopulta talvi- ja jatkosotaan, joissa konekiväärin merkitys niin sanottuna jalkaväen tykistönä alkoi hiipua sodankäynnin muutettua jälleen kerran muotoaan. Liikanen kuvaa teoksessaan Suomen sotahistoriaa tuoreesta näkökulmasta ja samalla osoittaa, kuinka suuri vaikutus yksittäisellä sotateknisellä innovaatiolla voi olla: talvisodan ihmeen mahdollistaja muun muassa Raatteen tien ja Tolvajärven torjuntavoitoissa. Jalkaväen viikate -teos on siten hyvin yksityiskohtainen sisällöltään ja edustaa historiantutkimuksessa sekä tieteellistä että kuvailevaa tutkimustraditiota. Mukavan kokoinen tietoteos puolustusvoimien käyttämistä konekivääreistä (Maxim-konekivääri) ja konekiväärikomppanioista täyttää siten kiitettävän hyvin paikkansa sotahistoriakirjojen joukossa.

Lähteet
Jalkaväen viikate
Wikipedia