Suomi omaksui vuosina 1934–1935 ulkopolitiikassaan pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen. Sitä kannattivat ulkoministeri Antti Hackzell, pääministeri T. M. Kivimäki sekä puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim ja kokoomuksen puheenjohtaja J. K. Paasikivi. Pääministeri Kivimäki antoi hallituksen tiedonannon pohjoismaisesta suuntauksesta 5.12.1935 eduskunnalle, ja eduskuntaryhmät hyväksyivät sen. Tiedonannon mukaan hallituksen ulkopolitiikan johtavana päämääränä oli pohjoismaisen yhteistyön ja yhteisen puolueettomuuspolitiikan vahvistaminen. Lokakuussa 1936 Suomen ulkoministeriksi tuli uudelleen Rudolf Holsti, joka pyrki parantamaan Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Hän matkusti Moskovaan 7.2.1937 ja keskusteli huomattavien neuvostojohtajien kanssa. Holsti joutui jättämään eronpyyntönsä 16.11.1938 arvosteltuaan Hitleriä. Holstin seuraajaksi nimitettiin Eljas Erkko. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä vuonna 1938 nousi esille kysymys Ahvenanmaan puolustamisesta mahdollista hyökkäystä vastaan. Kansainliitto oli aikaisemmin päättänyt, että Ahvenanmaan saaria ei saa linnoittaa, mikä oli puolustamisen kannalta rajoite. Asiasta neuvoteltiin Ruotsin hallituksen kanssa, ja Suomen pääministeri A. K. Cajander ja Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler pitivät siitä puheet 8. 9. 1938 radiossa. Asiassa päästiin neuvottelujen jälkeen sopimukseen, jonka molempien hallitusten ulkoministerit allekirjoittivat Tukholmassa 7.1.1939. Sen jälkeen lähetettiin nootit eri valtioille. Myöntävät vastaukset saatiin kevään kuluessa Virolta, Isolta-Britannialta, Latvialta, Puolalta, Tanskalta, Ranskalta, Saksalta ja Italialta. Suomen hallitus päätti Ruotsin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti 8. 5.1939 antaa eduskunnalle esityksen Ahvenanmaan linnoittamisesta, mutta Neuvostoliitto vaati 23.5.1939 asian lykkäämistä. Tukholman sopimuksen toteuttamista lykättiin.
Saksan ulkoasiainministeri Joakim von Ribbentrop ehdotti 28. huhtikuuta vuonna 1939 Suomen Berliinissä olleelle lähettiläälle Aarne Vuorimaalle hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista. Saksa teki vastaavan ehdotuksen myös muille Pohjoismaille. Ruotsin hallituksen aloitteesta kokoontuivat Pohjoismaiden ulkoasiainministerit 9. toukokuuta Tukholmaan keskustelemaan näiden ehdotusten johdosta. Kokouksessa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka mukaan Pohjoismaat haluavat pysyä kaikkien Euroopassa mahdollisesti muodostuvien valtaryhmitysten ulkopuolella. Suomi torjui Saksan ehdottaman sopimuksen, kuten tekivät myös Ruotsi ja Norja. Suomen valtiojohto sai ensimmäisen vahvistamattoman tiedon Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta Suomen Yhdysvaltain lähettiläältä Hjalmar Procopéltä, joka oli tavannut presidentti Franklin D. Rooseveltin 28. elokuuta 1939 Valkoisessa talossa. Procopé laati tapaamisesta raportin, jonka hän lähetti pari päivää myöhemmin tavallisessa postissa ulkoministeriöön Helsinkiin. Postin kulku kesti useita viikkoja. Suomi oli esittänyt elokuussa vuonna 1931 hyökkäämättömyyssopimusneuvotteluja Neuvostoliitolle. Tammikuussa vuonna 1932 Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet määräaikaisen hyökkäämättömyyssopimuksen, joka oli uudistettu siten, että sen olisi kuulunut olla voimassa vuoteen 1945 asti. Keväällä 1939 Neuvostoliitto koki Leningradin turvallisuuden uhatuksi Saksan laajentumispolitiikan ja Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi ja epäili Suomen puolueettomuuspolitiikan kestävyyttä. Neuvostoliiton edustaja Boris Stein tapasi Suomen ulkoministeri Eljas Erkon kuusi kertaa maalis-huhtikuussa 1939 Helsingissä. Tapaamisissa neuvoteltiin sopimuksesta, joka takaisi Leningradin turvallisuuden Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen varalta. Erkko kieltäytyi käymästä kauppaa Suomen alueella, ja Stein joutui palaamaan Moskovaan ilman sopimusta. Steinin ja Erkon neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovassa käytyihin neuvotteluihin syksyllä 1939. Suomen ulkopolitiikka suhteessa itäiseen naapurimaahan Neuvostoliittoon koki kuitenkin epäonnistumisen 30.11.1939, kun Neuvostoliitto sanoi irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Syttyi talvisota. Steinin ja Erkon neuvotteluita edeltäneet Jartsev-neuvottelutkin olivat päättyneet tuloksettomina. Neuvostoliiton esittämiä vaatimuksia oli pidetty Suomelle mahdottomina hyväksyä. Suomen hallituksessa ei myöskään uskottu, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Ulkoministeri Eljas Erkko oli edustanut neuvotteluissa taipumatonta linjaa, koska oli uskonut Neuvostoliiton vain bluffaavan. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov syytti neuvotteluiden epäonnistumisesta Väinö Tanneria, joka oli hylännyt kaikki Neuvostoliiton ehdotukset ja jolta puuttui hyvää tahtoa etsiä kompromissiratkaisua. Ajan tavan mukaan ulkopolitiikkaa oli johtanut ulkoministeri, ja presidentti oli ollut lähinnä muodollinen johtaja. Vuonna 1937 presidenttikautensa aloittanut Kyösti Kallio oli sairastellut, ja ulkoministeri Erkko oli vaatinut ja saanut itselleen laajemmat valtuudet kuin kukaan aiempi tai myöhempi ulkoministeri. Ulkoministerin lähin alainen ministeriössä Aaro Pakaslahti onkin luonnehtinut Erkkoa yksinvaltiaaksi, joka joissakin tilanteissa oli saattanut kohdella presidenttiä epäkunnioittavasti. Talvisodan sytyttyä Suomen hallitus vaihtui, ja ulkoministeriksi tuli Tanner. Ulkopolitiikan hoitivat sodan aikana pääministeri Risto Ryti ja valtioneuvoston sisäpiiri, johon kuuluivat pää- ja ulkoministerien lisäksi salkuton ministeri Paasikivi.
Suomi vetosi 2. joulukuuta 1939 Kansainliittoon saadakseen diplomaattista, materiaalista ja sotilaallista apua. Kansainliiton yleiskokous tuomitsi 14. joulukuuta Neuvostoliiton hyökkäyksen ja esitti järjestön jäsenvaltioille vetoomuksen antaa Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua. Liiton neuvosto päätti tämän jälkeen Neuvostoliiton erottamisesta Kansainliitosta. Suomen ulkoministeriö lähetti joulukuun lopulla tunnetun Viron tuntijan professori Lauri Kettusen tiedustelumatkalle Viroon. Ulkoministeri Tannerin toimeksiannon mukaan Kettusen tehtävä oli selvittää virolaisten suhtautumista Suomen taisteluun ja heidän mahdollisia aikomuksiaan sekä tiedustella, mitä virolaiset valtiomiehet ajattelivat Neuvostoliiton halukkuudesta tehdä pikaisesti rauha. Suomeen palattuaan Kettunen selosti matkahavaintojaan sekä Tannerille että Paasikivelle. Mahdollista rauhanvälittäjää ryhdyttiin vuoden 1940 alussa etsimään salaisesti. Ulkoministeri Tanner tapasi 4. tammikuuta Saksan lähettilään Wipert von Blücherin, ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta päätti 9. tammikuuta pyytää puolueetonta Yhdysvaltojen hallitusta kääntymään yhdessä Italian kanssa Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten puoleen aselevon ja rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi. Yritykset eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Tammikuun 8. päivä Tanner oli päättänyt tarttua Hella Wuolijoen esittämään tarjoukseen koettaa Alexandra Kollontain kautta päästä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, mikä sitten onnistuikin. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther avusti osapuolia keskusteluyhteyden muodostamiseksi Tukholmassa. Helmikuun 13. päivä ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan tapaamaan Ruotsin ulkoministeri Güntheriä ja pääministeri Per Albin Hanssonia tarkoituksenaan keskustella rauhasta ja mahdollisuudesta saada Ruotsista apujoukkoja aiempien vapaaehtoisten lisäksi. Keskusteluissa selvisi, että Ruotsin hallitus ei ollut halukas lähettämään valmiita joukko-osastoja suomalaisten avuksi. Hansson perusteli kielteistä kantaansa sillä, että Ruotsin kansa ei ymmärtäisi sotatoimia. Vapaaehtoisten määrää Ruotsi oli valmis lisäämään, mutta uusien vapaaehtoisjoukkojen kokoaminen veisi aikaa. Valtioneuvosto päätti 5. maaliskuuta istunnossaan, johon osallistuivat hallituksen lisäksi presidentti Kallio ja kenraali Waldén, että ensisijaisesti pyrittiin tekemään rauha Neuvostoliiton kanssa. Jos se ei onnistuisi, olisi Ranskalle ja Isolle-Britannialle lähetettävä avunpyyntö, mitä ne olivat esittäneet. Liittoutuneiden apujoukot oli suunniteltu kuljetettaviksi Suomeen Norjan ja Ruotsin läpi, mikä edellytti Ruotsilta kauttakulkulupaa. Waldén oli sitä mieltä, että liittoutuneiden apu olisi riittämätöntä ja tulisi perille liian myöhään. Seuraavana päivänä valtioneuvosto päätti lähettää neuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan. Päätöksen rauhan solmimisesta teki pääministeri Ryti. Presidentti Kallio hyväksyi 12.3.1940 valtakirjan Moskovaan matkustavalle rauhanvaltuuskunnalle allekirjoittaa rauhansopimus. Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 13.3.1940. Ulkopolitiikan johtaminen keskittyi jatkossa pääministeri Rytille. Ryti oli jo helmikuun lopulla 1940 ollut sitä mieltä, että edessä ollut rauha piti ymmärtää aselevoksi ja että oli vain ajan kysymys, koska suurvaltojen välinen sota leviäisi Keski-Euroopasta Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon. Maaliskuun lopulla Rytin hallituksessa pantiin toimeen henkilövaihdoksia ja ulkoministeriksi tuli Tannerin tilalle saksalaismielinen Rolf Witting.
Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Suomen ulkopolitiikassa seurasi lähentyminen natsi-Saksan kanssa. Moskovan rauhansopimuksen yksityiskohdista käytiin Neuvostoliiton kanssa sitkeitä neuvotteluita. Ne kestivät useita kuukausia, ja Suomea niissä edusti Moskovaan Suomen lähettilääksi nimitetty Paasikivi. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa estivät Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön, sekä Neuvostoliiton vaatimukset sotilas- ja sotamateriaalikuljetusten kauttakulkuliikenteestä Hankoon että Suomen ilmatilanloukkaukset koettiin uhkaavina ja kesäkuussa Neuvostoliitto vielä miehitti Baltian maat. Suomi toivoi Saksalta merkkiä Neuvostoliittoa kohtaan osoitetun liittolaispolitiikan muuttumisesta. Hitler suostuikin myymään aseita Neuvostoliiton painostamalle Suomelle. Heinä-elokuun vaihteessa 1940 asekaupoista päästiin Saksan kanssa yhteisymmärrykseen, joskin Hitler asetti kaupoille ehtoja, jotta tieto niistä ei missään tapauksessa vuotaisi ulkopuolisille. Elokuun 18. päivänä Hermann Göringin salainen lähettiläs everstiluutnantti Joseph Veltjens tapasi asekauppojen johdosta ylipäällikkö Mannerheimin, joka oli neuvotellut asiasta hallituksen sisäpiirin kanssa joitakin tunteja ennen Veltjensin tapaamista, ja sai suullisen lupauksen. Samalla saksalaiset saivat luvan siirtää joukkojaan Pohjois-Suomeen osana Operaatio Barbarossan valmisteluja. Asiasta sovittiin Suomen ja Saksan välisellä noottien vaihdolla 22.9.1940 ja 21.11.1940 tehdyllä lisäsopimuksella. Talvella 1940–1941 Suomen ja Saksan sotilasjohto pitivät entistä tiiviimmin yhteyttä. Mannerheimin henkilökohtaisena lähettiläänä Saksassa toimi kenraalimajuri Paavo Talvela, joka välitti syksyllä 1940 entistä selkeämpiä viestejä operaatio Barbarossasta. Toinen tärkeä yhteys oli Veltjens, joka ilmoitti marraskuun puolivälin jälkeen, että Hitler ei ollut suostunut Molotovin vaatimuksiin Suomen valloittamisesta. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauttakulkusopimus oli solmittu 6.9.1940. Aseet ja miehistö kuljetettiin eri junissa. Suomen viranomaisten suorittamat tarkastukset herättivät ärtymystä venäläisissä, mutta muuten kuljetukset Hankoon sujuivat sopimuksen mukaisesti talvella 1940 ja keväällä 1941. Suomi lakkautti vuonna 1940 edustustonsa Kansainliitossa ja lopetti jäsenmaksujen maksamisen. Lontoon lähetystö kärsi heinäkuusta 1940 lähtien Saksan ilmapommituksista. Lähettiläs G. A. Gripenberg raportoi Helsinkiin Lontoosta, mistä lähetystö ei ollut viranomaisten kehotuksesta huolimatta siirtynyt pois. Suomen lähetystön Smith Squarella sijainneeseen kansliarakennukseen osui 9.9.1940 kolme pommia. Rakennus tuhoutui lähes täysin, mutta henkilöuhreilta vältyttiin.
Presidentti Kallio oli etääntynyt ulkopoliittisesta johtoryhmästä talvisodan aikana ja menetti 26. elokuuta 1940 saamansa aivoverenvuodon jälkeen lopunkin vaikutusvaltansa. Pääministeri Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim kantoivat päävastuun Suomen ulkopolitiikasta. Loppusyksyllä Kallio ilmoitti joutuvansa eroamaan, ja presidentinvaali, jossa Ryti valittiin suurella ääntenenemmistöllä, toimitettiin 19. joulukuuta. Uudeksi pääministeriksi Ryti nimitti J. W. Rangellin. Joulun alla Talvelalta saatiin viesti, että Hitler oli 18. joulukuuta allekirjoittanut Saksan yleisesikunnan Barbarossa-suunnitelman. Muutamassa viikossa Suomen ulkopoliittinen johto omaksui tiukemman linjan idänsuhteissaan, ja runsaan kuukauden kuluttua yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs lähti Berliiniin keskustelemaan Suomen osuudesta operaatiossa. Kenraali Heinrichsin palattua Suomessa alettiin kiirehtiä sotaan valmistautumista. Yhteydenpito saksalaisiin tapahtui salaa, vain hallituksen ulkopoliittinen johtoryhmä pidettiin selvillä asioista.
Toukokuun 20. päivänä vuonna 1941 Hitlerin erityislähettiläs Karl Schnurre kävi presidentti Rytin luona kutsumassa Suomen sotilasvaltuuskunnan Berliiniin. Sotilasvaltuuskunnan oli tarkoitus neuvotella yhteistyöstä siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Heinrichsin johtama valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa ja Berliinissä 25.-26. toukokuuta Saksan yleisesikunnan kanssa yksityiskohtaisesti mahdollisesta hyökkäyssodasta. Heinrichsin palattua Suomeen alkoi liikekannallepanokäskyjen kirjoittaminen, ja määräys vakinaisen armeijan liikekannallepanosta annettiin 10. kesäkuuta. Rangellin hallituksen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi kesäkuun 13. päivänä liikekannallepanon, vaikka asiasta tietämättöminä pidetyt sosiaalidemokraattien ministerit sitä vastustivatkin. Jatkosota syttyi kesäkuun 25. päivänä. Suomi siirsi heti sodan alussa yli 5000 sotilasta Ahvenanmaalle 33 laivalla. Heinäkuun alussa Suomen Moskovan lähetystön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja lähetystön henkilökunta perheineen joutuivat poistumaan Neuvostoliitosta. Heidät kuljetettiin venäläisten toimesta Turkin rajalle Leninakaniin odottamaan edustustojen vastavuoroista vaihtoa Neuvostoliiton edustuston kanssa. Neuvostoliiton Suomen lähetystön, kaupallisen edustuston sekä Maarianhaminan ja Petsamon konsulaatin virkailijat perheineen koottiin Helsinkiin ja majoitettiin Neuvostoliiton lähetystöön. Vaihdon järjestelyistä ryhdyttiin neuvottelemaan Ruotsin välityksellä. Neuvostodiplomaatit lähtivät Suomesta laivalla 24.7.1941. Suomen Moskovan lähetystön henkilökunta poistui Neuvostoliitosta 31.8.1941. Lähetystöjen vaihto suoritettiin myös Ison-Britannian kanssa. Suomi ilmoitti 28. heinäkuuta 1941 sanovansa irti diplomaattisuhteet. Suomen ulkoasiainministeri Witting antoi presidentti Risto Rytin tekemään päätökseen perustuen 1.8.1941 ohjeeksi Suomen Lontoon lähettiläälle ilmoittaa Ison-Britannian ulkoasiainministerille, että Suomen Lontoon lähetystö keskeyttää toimintansa ja että se oli määrätty viipymättä palaamaan Suomeen. Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles tiedotti 18.8.1941 Suomen Washingtonin lähettiläälle, että Yhdysvaltojen hallitus oli saanut tiedon Neuvostoliiton halukkuudesta neuvotella uudesta rauhansopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja alueluovutuksista Suomen hyväksi. Koska Suomen hallitus ei ollut vastannut alivaltiosihteeri Wellesin yhteydenottoon, Yhdysvaltojen hallitus huomautti asiasta 27.10.1941, minkä jälkeen valtioneuvosto valtuutti ulkoministeri Wittingin ilmoittamaan, että Suomi oli katsonut kysymyksessä olleen vain tiedoksiannon, jonka perusteella Suomen olisi tullut pyytää rauhaa, ja että Suomen hallitus sotatoimien silloisessa vaiheessa, jolloin ei edes Viipuria ollut vallattu, oli jäänyt odottamaan asioiden kehittymistä. Marraskuussa 1941 Suomi liittyi Antikomintern-sopimukseen, minkä seurauksena Iso-Britannia esitti Suomelle ensin uhkavaatimuksen ja sitten ilmoituksen sodanjulistuksesta 6.12.1941. Myös Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada julistivat sodan Suomea vastaan.
Neuvostoliitto esitti Suomelle 25.10.1942 rauhanaloitteen, joka vaikutti edulliselta, mutta presidentti Ryti ei vastannut siihen. Voittoisan Saksan sotaonni loppui Stalingradin tappion myötä keväällä vuonna 1943. Helmikuun 3. päivänä Mannerheim, Ryti ja hallituksen sisäpiiri pitivät hätäkokouksen, jossa päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen esitti strategisen tilannekatsauksen ja johtopäätöksensä, että Saksa ja Suomi häviäisivät sodan. Keskustelujen jälkeen kokouksessa päädyttiin siihen, että Suomen oli ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pyrittävä löytämään keinot irtautua sodasta, mutta irtautuminen oli saatava aikaan Saksan suostumuksella. Viikon sisällä myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai kuulla saman synkän viestin. Ryti valittiin toiselle presidenttikaudelle 15. helmikuuta järjestetyssä presidentinvaalissa. Hallitus vaihtui maaliskuun alussa, kun Edvin Linkomiehen johtama hallitus aloitti työnsä 5. maaliskuuta. Ulkoministeriksi Wittingin tilalle tuli Henrik Ramsay. Ryti toivoi Yhdysvalloista rauhanvälittäjää ja saattoi Yhdysvaltojen presidentin tietoon, että Suomi halusi rauhan, joka perustuisi vuoden 1939 rajoihin erinäisin tarkistuksin Karjalankannaksella. Yhdysvallat teki 20.3.1943 Suomelle nootin muodossa välitystarjouksen rauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta Neuvostoliiton asettamien ehtojen ja Saksan vastustuksen vuoksi. Rauhanoppositioksi kutsuttu epävirallinen ryhmittymä jätti 22. elokuuta 1943 presidentti Rytille ehdottoman luottamuksellisen kirjeen, jossa häntä kehotettiin lisäämään ponnisteluja Suomen irrottamiseksi sodasta. Kirjeen 33 allekirjoittajaa ilmaisivat huolensa siitä, että suhteet Yhdysvaltoihin olivat huonontuneet. Hitlerin edellisenä vuonna suorittaman vierailun ja Mannerheimin vastavierailun seurauksena Yhdysvallat oli kutsunut Helsingin konsulinsa kotiin. Luottamuksellinen kirje vuoti kuitenkin lehdistölle, mikä johti vasta-adresseihin, pääministeri Linkomiehen eduskunnan täysistunnossa pitämään korostetun saksalaisystävälliseen puheeseen ja Hitlerin kirjeeseen Rytille. Ulkoasiainministeri Henrik Ramsayn johdolla aloitti 28.9.1943 toimintansa Ulkoasiain valmistelukunta. Sen tehtävänä oli laatia ulkopolitiikan alaan kuuluvia selvityksiä ennemmin tai myöhemmin edessä olevan rauhanteon varalta. Ministereistä, kansanedustajista, ulkoministeriön virkamiehistä, valtioneuvos Paasikivestä ja pääjohtaja Oskari Reinikaisesta koostunut valmistelukunta antoi lausuntoja ulkoministeriölle. Salassa toimineen valmistelukunnan työ tuli julki, kun pääministeri Antti Hackzell ilmoitti eduskunnalle 4.9.1944 Neuvostoliiton kanssa aloitettavista rauhanneuvotteluista.
Jo aiemmin keväällä, tarkemmin maaliskuun 26. päivänä 1944, olivat Suomen hallituksen edustajat J. K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustaneet Moskovaan keskustelemaan neuvostohallituksen kanssa mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamisesta. Edustajat olivat keskustelleet kahdesti Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Molotovin ja apulaisulkoasiainkomissaari Dekanosovin kanssa. Jälkimmäisessä keskustelussa Molotov oli jättänyt Suomen edustajille ehdot, jotka Suomen olisi hyväksyttävä ennen rauhanneuvottelujen aloittamista. Edvin Linkomiehen hallitus ei ollut tuolloin nähnyt muuta mahdollisuutta kuin antaa neuvostohallitukselle kielteinen vastaus. Eduskunta oli hyväksynyt 12.4.1944 luottamuslauseellaan sen, että hallituksen rauhantunnustelut Moskovan kanssa olivat katkenneet. Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä kansallissosialistisen Saksan kanssa oli sovittu kesäkuussa 1944 valtakunnanulkoministeri Joachim von Ribbentropin Suomen vierailun yhteydessä presidentti Risto Rytin antamalla henkilökohtaiselle kirjallisella sitoumuksella. Suomen armeijan perääntyessä oli Neuvostoliitto 23.6.1944 vaatinut Suomen antautumista. Saksa oli puolestaan halunnut Ribbentropin vierailun avulla varmistaa, että Suomi jatkaisi taistelua Saksan rinnalla, mikä oli myös ollut ehtona asetoimitusten jatkumiselle kriittisessä tilanteessa. Suomen sodanjohto oli antautumisen sijaan painostanut hallituksen ja presidentin Ryti–Ribbentrop-sopimuksen taakse. Eduskunta oli sivuutettu, koska kansanedustajien enemmistöä olisi ollut hankala sitouttaa poliittisesti Saksaan enää tuossa vaiheessa ja koska presidentin henkilökohtaisesti tekemä sitoumus menettäisi merkityksensä hänen erotessaan. Presidentti Rytin 1.8.1944 jättämän eronpyynnön kautta Suomi oli vapautunut Saksalle tehdystä sitoumuksesta, aselepo rintamilla oli tullut voimaan, eduskunta oli valinnut ylipäällikkö Mannerheimin uudeksi presidentiksi 4.8.1944 ja hallitus oli vaihdettu Antti Hackzellin johtamaan kokoonpanoon, jonka tehtävä oli rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa. Viralliset rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitiin pääministeri Hackzellin johdolla aloittaa.
Jussi Pekkarinen on Suomen ulkoasiainministeriön tutkija ja tietokirjailija. Tietokirjailija ja ulkoministeriön tutkija Jussi Pekkarinen on kirjoittanut lukuisia ulkoasianhallinnon historiasta kertovia teoksia. Kävin ja kuulin 2 -teos on selkeästi kirjoitettu jatko-osa tekijän aiemmalle Kävin ja Kuulin -teokselle ja tuo havainnollisesti esille Suomen ulkoasiain hallinnon raportoinnin ja mielenkiintoiset näkemykset ulkopolitiikan saralta vuodesta 1933 vuoteen 1945. Jukka Pekkarisen kirjoittama Kävin ja kuulin 2 -teos edustaa historiantutkimuksessa tieteellisempää tutkimustraditiota. Kokonaisuutena kirja siis kuitenkin sopii kaiken tasoisille lukijoille, jotka ovat lukeneet itsenäisen Suomen historian peruskysymyksistä!
Lähteet
Kävin ja kuulin 2
Wikipedia
Kommentit
Lähetä kommentti