Armenialainen Golgata (Artikkeli)

Armenialainen Golgata (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

 
Armenialainen Golgata
Alaotsikko: Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914-1916
Kirjailija: Grigoris Balakian
Kääntäjä: Salojärvi. Heikki
Kustantaja: Basam Books
Sarja: Klassikko
Julkaistu: 2021
Kieli: Suomi
Sivuja: 625

Huhtikuussa 1915 Konstantinopolissa pidätettiin 250 armenialaisen älymystön jäsentä ja kuljettiin Anatolian sisäosiin. Pidätykset olivat alku armenialaisten kansanmurhalle. Yksi pidätetyistä oli pappismunkki Grigoris Balakian (1876-1934). Hän joutui pakkomarssille etelään, kohti Syyrian autiomaata. Vaikka hän tiesi kulkevansa kohti kuolemaa, hän päätti selvitä hengissä ja kirjoittaa kokemuksistaan jälkipolvia varten. Viime hetkillä hän livahti pakoon vartijoiltaan, palasi pari vuotta piileskeltyään Konstantinopoliin ja alkoi kirjoittaa.

Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho. Turkki väittää armenialaisia kuolleen 300 000, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia ainakin miljoona, ellei jopa 1,5 miljoonaa. Venäjän puolelle pakeni kansanmurhaa arviolta 300 000–400 000 armenialaista. Professorien Simo Parpola ja Serafim Seppälä mukaan vuosien 1914–1918 kansanmurhassa kuoli 1,3–1,5 miljoonaa armenialaista, 500 000 assyrialaista ja 500 000 kreikkalaista kristittyä, heistä suuri osa kesällä 1915. Ennen kansanmurhaa kristittyjä oli kolmannes väestöstä, nyt promille. Alue oli ollut armenialaisten isänmaa 2 500 vuotta, assyrialaisten 4 000 vuotta. Turkin hallitus myönsi kansanmurhan vuonna 1919, ja sen toteuttajille langetettiin kuolemantuomioita. Turkin ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk seuraajineen ovat kuitenkin kiistäneet kansanmurhan koskaan tapahtuneen. Motiivina on pidetty sitä, että yksinomaan uhreilta ryöstetyn omaisuuden korvaaminen tulisi Turkille kalliiksi. Turkki on myös kieltänyt rangaistuksen uhalla mainitsemasta kouluopetuksessa vuosien 1914–1918 ”välikohtausta".1910-luvulla hallinneen sulttaani Abd-ul-Hamid II:n mukaan Turkin armenialaisin kohdistuneessa hyökkäyksessä oli kyse Turkin oikeutetusta puolustautumisesta. Turkin viralliseksi kannaksi on vakiintunut sittemmin käsitys, jonka mukaan armenialaiset kuolivat armenialaiskapinan aikana sissisodassa ja sen tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, eivätkä suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.

Osmanien valtakunta kärsi Venäjälle tammikuussa 1915 Sarıkamışin taistelussa ensimmäisen maailmansodan suurimman tappionsa. Tappion taustalla oli erityisesti huono johtaminen sekä ankarat olosuhteet, mutta nuorturkkilaiset alkoivat syyttää armenialaisia maanpetoksesta. Nuorturkkilaisten toimenpiteet armenialaisia vastaan aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata. Aseista riisutut armenialaiset surmattiin 50–100 hengen ryhmissä, eikä Turkin armeijan tarvitsemien erityisalojen huippuosaajien lisäksi jätetty juuri yhtään eloon. Tämän jälkeen aseistariisunta levitettiin koskemaan kaikkia armenialaisia. Aseiden luovuttamista vaadittiin kaikilta, ja jos niitä ei saatu, miehet saatettiin vangita ja teloittaa. Niinpä aseettomat joutuivat ostamaan itselleen aseita luovuttaakseen ne. Aseet valokuvattiin, ja näiden valokuvien avulla pyrittiin todistamaan, että armenialaiset kapinoivat. Adanan kuvernööri oli ensimmäinen, joka alkoi toteuttaa hallinnolta saatuja ohjeita kukistaa ja tuhota äärimmäisellä voimalla hallituksen vastainen liikehdintä. Hän määräsi 1. marraskuuta armenialaisten karkottamisen Dörtyolin ympäristöstä ja laajensi seuraavan kuukauden alussa määräyksen ulottumaan myös İskenderuniin ja Haçiniin. Osa armenialaisista ryhtyi vastarintaan Vanissa ja Sasonissa.Vanissa huhtikuussa 1915 armenialaiset pystyttivät barrikadeja armenialaiskorttelin ympärille ja taistelivat osmaneja vastaan. Vastarintaa turkkilaiset pitivät todisteina kapinaepäilyjen aiheellisuudesta. Aseistariisunnan jälkeen annettiin armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtohahmoina pidetyille henkilöille, kuten kauppiaille, papeille ja opettajille, määräys ilmoittautua viranomaisille, ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen.Vankiloita oli tätä varten tyhjennetty rikollisista ja heistä muodostettiin veriteoissa tarvittuja erikoisjoukkoja. Armenialaisten Osmanien valtakunnan laajuinen eliminointi alkoi 24. huhtikuuta 1915. Istanbulissa pidätettiin 23.–24. huhtikuuta 1915 yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muuta yhteiskunnallista vaikuttajaa. Pidätysmääräyksen antoivat sotaministeri Enver pašša, sisäministeri Talaat pašša ja meriministeri Djemal pašša, jotka johtivat Osmanien valtakuntaa käytännössä diktatuurina. Pidätysten syyksi Talaat pašša kertoi Vanin ja muiden paikkojen vastarinnan. Armenialaisintellektuellien pidätykset eivät olleet ainoat toimenpiteet 24. huhtikuuta. Tuolloin lähetettiin määräys maakuntiin ja vaadittiin armenialaisten sanomalehtien, puolueiden ja järjestöjen lakkauttamista sekä yhteisön johtojäsenten pidättämistä. Monia paikallisjohtajia teloitettiin, ja armeijan komentajille annettiin valta toteuttaa sotilasoikeuksien antamia kuolemanrangaistuksia. Armenialaisten karkottamiskohteeksi määrättiin 24. huhtikuuta Anatolian sijaan Aleppo, Deir ez Zor ja Urfa. Kun tapahtumat oli saatu käyntiin, esiintyivät johtomiehet ulkomaiden edustajille itsevarmoina. Talaat pašša puhui Yhdysvaltojen lähettiläälle maansa armenialaispolitiikasta että se oli sekä selvää että peruuttamatonta: ”Meillä ei tule olemaan armenialaisia missään päin Anatoliaa.”

Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi. Joukkokarkotuksissa käytetty menetelmä oli kaikkialla samankaltainen. Julistettiin määräys pakkosiirroista, joita varten käskettiin pakkaamaan omaisuus kärryille. Itäisimmissä osissa uskoteltiin, että kylät tyhjennetään väliaikaisesti, sillä ne ovat sotatoimialueella. Kotiinpaluu olisi heti rauhan tultua mahdollinen. Armenialaiset ohjattiin kuolemanmarsseille, joiden alussa asekuntoiset vietiin surmattaviksi ja armenialaissaattueiden ryöstelystä tuli sekä vartijoiden että naapurustojen huvia. Joillakin paikkakunnilla armenialaisille tarjottiin henkiinjäämisen ehtona kääntymistä islamin uskoon. Yleisenä periaatteena oli, että muslimeiksi kääntyvät saavat pitää henkensä ja omaisuutensa. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä oliko henkilö uskonnollinen tai ateisti. Armenialaiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa kansanmurhaa vastaan. Papisto saarnasi seurakunnissa, että pahaan ei saanut vastata pahalla. Länsiarmenialaisen Kilikian kirkon korkein johtaja Sahak II saarnasi, että vastarintaa ei saa tehdä ja hallituksen määräyksiä on toteltava. Hänen mielestään risti oli kannettava loppuun saakka. Tämän toisen posken kääntämisen ihannoinnista moni armenialainen on kirkolleen edelleen katkera. Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää ja söivät ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin tutkijapiireissä useita tulkintoja, mutta joka tapauksessa surmansa saaneita oli vähintään useita satoja tuhansia. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Nykyään Turkin armenialaisvähemmistö käsittää noin 300 000 henkeä. Lisäksi Syyriassa, Kyproksella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.

Tapahtumilla oli myös ulkomaalaisia silminnäkijöitä. Saksalainen lääkäri Neukirch kirjoitti veljelleen kirjeen jossa kuvasi asuinkaupunkinsa Erzincanin 20 000 armenialaisen kohtaloa: ”Kaikki toteutettiin järjestelmällisesti... Kuinka sitten 20 000, tai enemmänkin, naisia lapsia tai vanhuksia voitaisiin ruokkia viikkojen ajan auringon paahtaessa...” Kirjettä säilytetään Saksan valtion arkistossa. Vastaavia dokumentteja löytyy 769 sivua Saksan ulkoministeriön arkistossa. Osa marsseilta hengissä selvinneistä kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että eri puolilla armenialaisalueita toistui samankaltainen tapahtumasarja. Yhteisöjen johtohahmot pidätettiin ja vietiin surmattaviksi, julkisella kuulutuksella kaikkien armenialaisten määrättiin jättämään kotinsa, valmistautumisaikaa marsseille annettiin muutamasta päivästä kahteen viikkoon. Armenialaisten talot sinetöitiin, mutta turkkilaiset ryöstivät ne lähes välittömästi ja jäljellä olleet miehet surmattiin joko ennen kylien jättämistä tai heti kuolemanmarssin alussa. Sotilaat ja virkamiehet keräsivät armenialaisten rahat ja mukana olleet arvoesineet. Jos kieltäytyi luovuttamasta, surmattiin. Tämän jälkeen väkivalta kohdistui naisiin ja jopa kymmenenvuotiaisiin tyttöihin, joita raiskattiin. Vauvoja heitettiin tien varteen. Lasten surmaamisella haluttiin antaa armenialaisille selkeä viesti: teillä ei ole enää tulevaisuutta. Lapsiin kohdistui julmuuksia järjestelmällisesti ympäri valtakuntaa. Niitä lapsia, joita ei surmattu, myytiin toreilla. Marssireittien varrella lojui edellisten saattueiden jäljiltä ruumiita. Liikkeelle oli määrätty keskushallituksen määräyksestä satojatuhansia ihmisiä, mutta heille ei ollut varattu lainkaan elintarvikkeita, mikä tekee ilmeiseksi, että ihmisten ei haluttukaan jäävän henkiin. Surmatuiksi tuli niin Turkin armeijan armenialaisia sotilaita kuin nuorturkkilaisen puolueen jäseniäkin. Hengissä selvinneiden muistelmia ilmestyi 1920-luvulla Yhdysvalloissa. Niitä ovat muun muassa teokset Daughter of Euphrates ja Some of Us Survived tekijöinä Elizabeth Caraman ja Kerop Bedoukian.

Armenialaisten kansanmurhan kieltäminen on muodostunut esteeksi aloittaa neuvottelut Turkin liittymiseksi EU:n jäseneksi.  Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita, mikä tosin on seurausta Vuoristo-Karabahin konfliktista. Asia hiertää myös Turkin EU-jäsenyyden etenemistä, sillä Euroopan parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan komissio ei ole hyväksynyt Euroopan parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle olisi nykyään edullisinta, mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.

Armenialainen Golgata -teos on noussut Primo Levin ja Elie Wieselin teosten rinnalle kansanmurhien selviytymiskirjallisuuden klassikoksi. Se on myös ensimmäinen suomeksi käännetty omiin kokemuksiin perustuva todistajanlausunto tästä 1900-luvun suurimpiin kuuluvasta tragediasta. Heikki Salojärven tekemä käännös on selkeää ja luettavaa kieltä. Armenialainen Golgata -teos julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomeksi. ”Olin hajalle lyödyn lauman paimen, karkotukseen tuomittu kirkonmies karkotettujen karavaanissa.” Länsimaissa vähälle huomiolle jäänyt historiallinen kansanmurha, jota on vähän tutkittua historiantutkimuksessa. Huomioitavaa on, että Suomen valtion suhtautuminen Armenialaisten kansanmurhan tuomitsemiseen on ollut pidättyväinen. Suositeltavaa luettavaa valveutuneelle kansalaiselle, historiaa ei pidä unohtaa muuten se toistuu!

Lähteet
Armenialainen Golgata
Wikipedia