Valtamerten turvaajat (Artikkeli)

Valtamerten turvaajat (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtamerten turvaajat
Alaotsikko: Risteilijöiden synty ja kehitys
Sarja: Merten rautakyljet
Kirjailija: Kai Varsio
Kustantaja: K.V. Sotalaivakirjat
Julkaistu: 2022
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 346

Valtamerten turvaajat -teos on työn alla olevan viisiosaisen Merten rautakyljet, sotalaivojen synty ja levinneisyys -kirjasarjan neljäs julkaistu teos. 4. kirja kertoo, kuinka risteilijät syntyivät 1800-luvun lopulla ja miten niiden kehitys päättyi dramaattisesti 1990-luvulla. Teos sisältää myös maailmansotien ja kansainvälisten sopimusten vaikutukset risteilijöiden kehitykseen. Teos on kuvaus noin 440 eri luokan yli 1200 risteilijän synnystä maailman laivastoihin. Risteilijöistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mutta ei kehityshistorian kuvausta sisältäen kaikkien maiden risteilijöiden tyypit ja luokat aluksineen yksissä kansissa. Kommodori evp, ST Kai Varsio on väitöskirjassaan ensimmäisenä tutkijana maailmalla osoittanut postimerkkien käyttökelpoisuuden dokumentoitaessa merisotataidon kehittymistä. Kirjassa käytetään tavanomaisten kuvien sijasta postimerkeissä ja -korteissa esiintyviä risteilijöiden kuvia. Maailmalla on julkaistu kaikkiaan noin 350 postimerkkiä, joissa kuvataan risteilijöiden kehitystä, nyt niistä on esillä 139 postimerkkiä yhdessä 129 muun filateelisen kohteen kanssa.

Risteilijä on vuosisatoja käytössä ollut sotalaivatyyppi, jonka merkitys on kuitenkin ajan saatossa muuttunut. Purjelaiva-aikana risteilijällä tarkoitettiin itsenäiseen tiedusteluun ja kauppatien valvontaa kykenevää alusta. 1880-luvulta alkaen laivastojen arkkitehdit aloittivat teräksen käytön valmistusmateriaalina ja aseistuksessa. Teräksiset risteilijät olivat kevyempiä ja nopeampia kuin raudasta tai puusta valmistetut risteilijät. Ranskan laivaston oppi niin sanottu Jeune Ecole esitti, että nopeista panssaroimattomista teräsristeilijöistä muodostettu laivasto olisi paras mahdollinen kauppamerenkulun häirintään, kun taas torpedoveneet kykenisivät tuhoamaan vastustajan taistelulaivat. Teräs myös mahdollisti risteilijöiden suojan parantamisen taistelukestävyyden parantamiseksi. Teräs antoi paremman suojan kuin rauta painoon suhteutettuna. Suojaamalla aluksen elintärkeät osat ohuella teräspanssarilla ja sijoittamalla hiilivarastot pysäyttämään kranaatit saatiin alusten suojaa parannettua hidastamalla niitä merkittävästi. Ensimmäinen panssarikansiristeilijä oli Chilen laivaston Esmeralda, jonka valmisti Armstrongin omistama Elswickin telakka Britteinsaarilla. Aluksesta kehittyi lopulta niin sanottu Elswick-tyyppi, jonka etukansi, peräkansi ja puinen pääkansi oli korvattu panssarikannella. Esmeraldan aseistuksena oli kaksi 10 tuuman tykkiä etu- ja takakannella ja kuuden tuuman tykit keskilaivassa. Alus saavutti 18 solmun nopeuden ja se oli täysin höyryvoimalla toimiva eli ilman purjeita. Aluksen uppouma oli kuitenkin alle 3000 tonnia. Seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana panssarikansiristeilijät loivat perustan ajatukselle yhdistää raskas tykkiaseistus, suuri nopeus ja pieni uppouma.

Vuosien ajan risteilijät täyttivät aukon pienten ja kevyiden alusten, kuten torpedoveneiden, ja suurten laivastotaisteluihin tarkoittettujen, kuten taistelulaivojen, välissä. Risteilijät olivat tarpeeksi suuria torjuakseen pienempien pinta-alusten hyökkäykset ja kykeneviä operoimaan kaukana kotitukikohdista. Taistelulaivat olivat tulivoimaisimpia taistelussa, mutta hitaita ja niiden suuri polttoaineenkulutus aiheutti ongelmia kaukotoiminnalle. Suurimman osan 1800-lukua ja 1900-luvun alkupuoliskon ajan risteilijät olivat laivaston pitkänmatkan voimannäyttöaseita ja suuremmat laivat pysyttelivät lähellä kotimaata. Risteilijöiden päätarkoitus oli hyökätä vihollisen kauppalaivastoa vastaan. Tämä strategia nimettiin "risteilijäsodankäynniksi." Risteilijät toimivat myös taistelulaivastossa tiedustelutehtävissä: ne purjehtivat laivaston edellä etsimässä vihollista. Kehitys johti pian siihen, että uudemmat risteilijät olivat aina suurempia kuin edeltäjänsä. Siirryttäessä purjeista höyryyn syntyi panssariristeilijä, joka käytännössä oli pieni, nopea taistelulaiva. Kehitys oli niin nopeaa, että 1800-luvun lopulla uusimmat risteilijät olivat tehokkaampia kuin vain muutaman vuoden ikäiset taistelulaivat. Vuoden 1922 Washingtonin laivastosopimuksessa asetettiin risteilijöille tarkka raja, kun tyyppi määriteltiin uppoumaltaan alle 10 000 tonnin alukseksi ja sen pääaseet olivat alle kahdeksan tuumaa (203 mm). Määrittely ei poistanut kuuden tuuman tykistön käyttöä, koska ammusten painon ero tykeillä oli merkittävä. Kevyempien tykkien kranaatit painoivat alle 50 kilogrammaa, mikä mahdollisti käsin liikuttelun. Raskaammat kahdeksan tuuman kranaatit painoivat paljon yli 100 kilogrammaa, ja risteilijät jaettiin keveisiin ja raskaisiin. Määrittely oli käytössä aina toisen maailmansodan päättymiseen. Siten taisteluristeilijät jätettiin nimestään huolimatta määritelmän ulkopuolelle ja laskettiin raskaisiin pinta-aluksiin, kuten taistelulaivatkin. Apuristeilijä oli sodan puhjetessa pikaisesti varustettu ja aseistettu kauppalaivaston alus, jossa oli pienet tykit eikä lähes lainkaan panssarointia. Apuristeilijöiden tarkoitus oli toimia kauppalaivaston pitkillä reiteillä suojaus- ja saattuetehtävissä muille rahtialuksille. Molemmissa maailmansodissa saksalaiset käyttivät myös pieniä kauppalaivaston aluksia aseistettuna risteilijäluokan tykeillä yllättääkseen liittoutuneiden kauppa-aluksia. Muutamia suuria linjalaivoja aseistettiin samalla tavalla ja niitä nimitettiin aseistetuiksi kaupparisteilijöiksi (AMC). Britit, saksalaisen ja ranskalaiset käyttivät niitä ensimmäisessä maailmansodassa kaappareina niiden nopeuden takia (noin 30 solmua tai 56 km/h) ja toisessa maailmansodassa saksalaiset ja japanilaiset käyttivät niitä jälleen kaappareina sekä britit sodan alussa saattuetehtävissä.

Toisen maailmansodan jälkeen taistelulaivojen poistuttua käytöstä risteilijät olivat suurimpien ja vahvimmin aseistettujen alusten muodostama luokka. Niiden tehtävät vaihtelivat laivastoissa ja sisälsivät usein ilmatorjunnan, kauppamerenkulun häirinnän ja maakohteiden tulittamisen. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltain laivastossa risteilijän tehtävä oli lentotukialusryhmän ilmasuojan luominen risteilyohjuksia vastaan. Neuvostoliiton laivasto loi risteilyohjuksin aseistetun risteilijäluokan, jonka tehtävänä oli tuhota vastustajan laivasto-osastot. Yhdysvallat luokitteli 1950–1970-luvuilla uusia aluksiaan fregateiksi, vaikka ne aseistukseltaan vastasivat lähes aiempia risteilijöitä. Vuonna 1974 Yhdysvaltain laivastossa oli kuusi risteilijäksi luokiteltua alusta ja Neuvostoliitolla 19, joskin Yhdysvalloilla oli lisäksi 21 fregattia, joista osa vastasi kooltaan Neuvostoliiton risteilijöitä. Fregatti-luokituksesta luovuttiin 1975, jolloin osa aluksista nimettiin risteilijöiksi ja osa hävittäjiksi. Nykyisin ainoastaan Yhdysvalloilla ja Venäjällä on laivastoissaan risteilijöiksi luokiteltuja aluksia. Samanaikaisesti tapahtunut risteilijöiden ja hävittäjien välisen rajan hämärtyminen on aiheuttanut sen, että osa hävittäjistä on saman kokoisia tai jopa suurempia ja raskaammin aseistettuja kuin palveluksessa olevat risteilijät. Risteilijät jaettiin raskaisiin ja kevyihin risteilijöihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nämä termit määriteltiin tarkasti useissa sopimuksissa, joilla pyrittiin hillitsemään kilpavarustelua. Kevyen risteilijän aseistuksen määriteltiin olevan 6,1 tuumaa (155 mm) tai pienemmät tykit ja raskaan risteilijän aseistukseksi tuli 8 tuumaa (203 mm), mikä oli suurin Washingtonin laivastosopimuksen sallima raskaan risteilijän tykkikoko. Vain viisi risteilijää on rakennettu tätä suuremmilla tykeillä: kolme saksalaista Deutschland-luokan taskutaistelulaivaa ja kaksi yhdysvaltalaista Alaska-luokan "suurta risteilijää". Ilma-ase muutti toisessa maailmansodassa täydellisesti merisodankäynnin luonteen. Nopeinkaan risteilijä ei pystynyt pakenemaan lentokonetta, joiden kyky hyökätä yli aavan meren parani. Upotussodassa puolestaan sukellusvene nousi tärkeimmäksi aseeksi. Tämä muutos johti itsenäisesti toimivien laivojen tai pienten alusryhmien operaatioiden loppumiseen ja 1900-luvun toisella puoliskolla laivasto-operaatiot perustuivat erittäin suuriin laivastoihin, jotka pystyivät torjumaan lähes kaiken kokoiset ilmahyökkäykset. Tämän takia useimmat merivoimat muuttivat laivastojensa kokoonpanoa yleiskäyttöön tarkoitetuista sotalaivoista tiettyyn tarkoitukseen suunniteltujen alusten suuntaan, kuten esimerkiksi sukellusveneiden torjuntaan tai ilmatorjuntaan. Vain Yhdysvaltain, Venäjän ja Perun laivastot operoivat vielä risteilijöillä. Näistä kaksi ensimmäistä maata ovat varustaneet ydinkäyttöisiä risteilijöitä.

Neuvostoliiton laivastossa risteilijät muodostivat taisteluosastojen perustan. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset rakensivat suurilla tykeillä aseistettuja laivoja, mutta korvasivat nämä hyvin pian monilla merimaali- ja ilmatorjuntaohjuksilla varustetuilla laivoilla. Uusimmat tällaiset laivat olivat neljä Kirov-luokan ohjusristeilijää, jotka rakennettiin 1970- ja 1980-luvulla, mutta suurin osa on poistettu käytöstä. Viimeinen palveluksessa olevan Kirov-luokan risteilijä Pjotr Veliki ("Pietari Suuri") palasi satamaan maaliskuussa 2004 ydinreaktoriongelmien takia. Alus palasi telakoinnin jälkeen palvelukseen myöhemmin samana vuonna. Yhdysvaltain laivaston taisteluryhmät toisen maailmansodan jälkeen keskittyivät lentotukialuksien ympärille. Aikaisemmin jokaista lentotukialusta oli tarkoitus seurata ydinkäyttöinen risteilijä, joka kykeni samaan nopeuteen eikä ollut riippuvainen huoltoaluksista, mutta näistä risteilijöistä on luovuttu virallisesti niiden korkeiden käyttökustannusten takia. Nykyiset Ticonderoga-luokan ohjusristeilijät, jotka on rakennettu 1980-luvulla, oli alun perin suunniteltu ja tarkoitettu hävittäjäluokan aluksiksi tarkoituksena mahdollistaa hyvin tehokas ilmatorjunta lentotukialusryhmälle. Alun perin luokka nimettiin väärin julkisuuskuvan vuoksi, mutta nykyään kun laivoja on nykyaikaistettu ja niiden sukellusveneen torjuntakykyä on parannettu sekä niihin on asennettu maamaaleja vastaan BGM-109 Tomahawk -ohjukset, joten ne ovat risteilijäluokkaa. Kuten venäläisiä vastaavantyyppisiä aluksia, myös nykyisiä Ticonderoga-luokan risteilijöitä voi käyttää kokonaisen taisteluosaston perustana.

Kirjoittaja, kommodori (evp), Kai Varsio on toiminut muun muassa Merisotakoulun johtajana 1.11.2002 – 31.3.2006. Merten rautakyljet kirjasarjan 1. osa, Altavastaajasta tuhovoimaksi, kertoo sukellusveneistä; 2. osa, Apualuksesta merimahdiksi, käsittelee lentotukialuksia; 3. osa, Merten valtiaat, kuvaa taistelulaivojen ja -risteilijöiden kehitystä. Viimeinen 5. teos tulee kertomaan hävittäjistä. Valtamerten turvaajat -teos on informatiivisesti ja kansantajuisesti kirjoitettu sotahistoriateos. Kai Varsion kirjoittama teos on käsittelytavaltaan perusteellinen. Valtamerten turvaajat -teoksessa käydään risteilijöiden kehityshistoria ja käyttöhistoria erittäin kattavasti lävitse. Varsion kirjoittamassa teoksessa risteilijöiden historian kuvituksena toimivat hienot aihetta käsittelevät värilliset postimerkit ympäri maailman. Aihepiiristä tehdyt postimerkit ovat onnistunut ja selkeä valinta tekstiä täydentämään ja elävöittämään. Valtamerten turvaajat -teos edustaa on enemmän aihepiirinsä tieteellisen tutkimustradition edustaja ja täyttää hyvin paikkansa alansa historiateosten joukossa.

Lähteet
Valtamerten turvaajat
Wikipedia