Punavankila (Artikkeli)

Punavankila (Artikkeli)

 

Punavankila
Alaotsikko: Tammisaaren pakkotyölaitos 1918-1930
Kirjailija: Sture Lindholm ja Cecilia Toivanen
Kääntäjä: Anu Koivunen
Kuvittaja: Mika Tuominen
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2024
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 495

Vavahduttava historiateos kertoo, kuinka vankilasta tuli kommunistien salainen korkeakoulu. Kesän 1918 jälkeen Dragsvikin punavankileirille alettiin tuoda laittomasta kommunistisesta toiminnasta tuomittuja. Siitä tuli maan suurin vankila, joka kehittyi maanalaiseksi vallankumouksen yliopistoksi.
Vankilan kaltereiden takana päätettiin Suomen vasemmiston tulevaisuus. Osa ”opiskelijoista” päätyi suurlähettiläiksi ja ministereiksi, toiset kohtasivat kohtalonsa Stalinin vainoissa. Punavankila näyttää, miten sisällissodan ruma historia jatkui dramaattiselle 1920-luvulle. Sture Lindholmin edellinen teos Vankileirihelvetti Dragsvik oli myynti- ja arvostelumenestys.

Tammisaaren vankileiri, myöhemmin Tammisaaren pakkotyölaitos, oli Tammisaaressa Dragsvikin kasarmialueella vuosina 1918–1940 toiminut vankila. Leiri perustettiin vangittuja punakaartilaisia varten sisällissodan loppumainingeissa toukokuussa 1918. Myöhemmin laitokseen sijoitettiin myös tavallisia rikollisia, mutta vuosina 1920–1939 vangit olivat pääasiassa poliittisesta toiminnasta tuomittuja vasemmistolaisia ja vuosina 1939–1940 epäluotettavina turvasäilöön otettuja. Tammisaaren vankileiri oli alun perin tilapäinen sijoituspaikka, johon koottiin valtiollisista rikoksista epäiltyjä sisällissodassa taistelleita punakaartilaisia tai Suomen sosialidemokraattisen puolueen paikallishallintoon kuuluneita henkilöitä. Enimmillään Tammisaaren vankileirillä oli 20.–24. kesäkuuta vuonna 1918 yhteensä 8 597 vankia eli 11 prosenttia punavankien kokonaismäärästä. Määrä laski 1920-luvun alussa armahdusten vuoksi. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa 8. heinäkuuta 1918, ja elokuussa tuomittiin päivittäin yli 200 vankia. Vangeilla ei ollut puolustusta ja tuomiot olivat 4 vuotta tai yli 6 vuotta kuritushuonetta, yli tuhat sai yli 6 vuotta, joka kymmenes oli alle 18-vuotias. Kokonaisuudessa Tammisaaressa tuomittiin yli 6 000 vankia, jonka takia kokonaismäärä laski. Olot vankileirillä olivat poikkeuksellisen surkeat ja kuolleisuus korkea: vankeja kuoli nälkään ja tauteihin kesäkuun ja joulukuun välisenä aikana vuonna 1918 yhteensä 2 873 henkeä, eli noin joka kolmas. Nuorin vanki oli ollut 15-vuotias poika ja vanhin 73-vuotias mies, molemmat kuolivat leirillä. Vuoden 1918 kokonaismäärä kuolleista oli 3 023 vankia, joista 31 vankia oli teloitettu ja joitakin oli ammuttu pakoyrityksestä aidalle kyselemättä (määrästä ei tietoa). Toukokuussa 1918 teloitettujen joukossa oli työväenliikkeen aktiivisia johtajia.

Vankileiri oli alun perin huonosti suunniteltu. Sen henkilökuntaa vasta haalittiin kasaan samalla, kun vankeja jo lähetettiin sinne junalla. Ahtaissa ja tukahduttavissa härkävaunuissa matkustaminen rasitti vankeja. Matka ja leirin huono hygienia aiheutti punatautia ja toisintokuumetta, ja aliravitsemus lisäsi kuolleisuutta. Myös ruokahuolto petti heti eikä aluksi ollut tarjolla alkeellisintakaan hygieniaa taikka edes sairastupaa. Pesulle ei saanut mennä edes meren rantaankaan. Ruokalähetykset sallittiin vasta heinäkuun alussa, kun kuolleita oli jo puoli tuhatta. Tässä vaiheessa huono hygienia alkoi kuitenkin niittää uhreja, ja kuolleisuus oli seitsenkertainen verrattuna kesäkuun alkuun. Monet vangit muistelevat “kalliokalaa”, lipeäkalaa, josta liotettiin vihattua keittoa. Vangeille tarjottiin myös akanoista leivottua leipää, “murikkaa”, joka rikkoi heidän suolistonsa. Oloihin saatiin muutosta vasta, kun leirin tilanteesta oli julkaistu tietoja Ruotsissa. Tiedot olivat peräisin leirin ylilääkärin Robert Tigerstedtin salaisesta raportista, jonka Väinö Tanner vuoti ruotsalaisille. Tigerstedtin mukaan kuolleisuutta selitti ensi sijassa huono hygienia, eivät niinkään kulkutautiepidemiat. Paljastuksen myötä tapahtui muutoksia, tärkeimpänä se, että vastuu leiristä tuli siviiliviranomaisille armeijan sijaan.

Vuoden 1923 syksystä lähtien laitokseen lähetettiin myös rikoslain nojalla tuomittuja ”tavallisia” vankeja. Samoihin aikoihin alettiin vankilaan lähettää myös maanpetoksellisesta toiminnasta tuomittuja kommunisteja, joista ensimmäinen suurempi erä, 200 vankia, oli pidätetty kesällä 1923 "Kallion leikkauksen" seurauksena. Vuonna 1928 pidätettiin käytännössä koko SKP:n johto eli Suomen byroo.
Sisällissodan punavankeja alettiin keskittää Tammisaareen vuonna 1921. Poliittiset vangit saivat tuolloin erillisen "valtiollisen vangin" statuksen, joka oikeutti muun muassa pienempiin työvaatimuksiin ja sanomalehtien tilaamiseen. Valtiolliset vangit erotettiin muista vangeista. Poliittiset vangit muodostivat laitokseen salaisen organisaation, jota johti Tammisaaren pääneuvosto. Pääneuvoston alaisuudessa toimivat kasarmi- ja työpaikkaneuvostot. Pääneuvosto edellytti tovereilta ankaraa kuria, ja sillä oli vaikutusvaltaa puolueasioissa myös vankilan ulkopuolella. Poliittiset vangit pyrkivät käyttämään mahdollisimman paljon aikaa opiskeluun. Vankila opittiinkin tuntemaan nimellä Tammisaaren yliopisto. Opiskelu vaikeutui sitä mukaa, kun oikeistoradikalismi Suomessa nousi. 1920-luvun alussa vangit saivat marxilaista kirjallisuutta käyttöönsä myös laillista tietä. Tämä loppui vuosikymmenen lopussa: laitoskirjaston valikoima kaventui, Kominternin ”kolmannen kauden” ohjelman mukainen opiskelu kiellettiin, johtavia vankeja siirrettiin muualle ja työvelvollisuutta lisättiin.Vankilaan salakuljetettiin poliittista kirjallisuutta, jota käytettiin opiskelun ja keskustelujen pohjana. Koulutetuimmat vangit toimivat opettajina. Vangit myös valmistivat itse oppimateriaalia asiantuntevan vangin sanelun pohjalta käsin kirjoittaen. Käsin käymäläpaperille kirjoitettuja tekstejä salakuljetettiin myös ulos vankilasta. Lisäksi vangit julkaisivat omaa, kerran kuukaudessa ilmestynyttä Elämää yössä -nimistä lehteään. 

Kirjailija, tutkija ja opettaja FM Sture Lindholm (s. 1964) on historianopettaja Tammisaaren ruotsinkielisessä lukiossa. Hän on kirjoittanut useita lukion historian oppikirjoja sekä julkaissut kahdeksan ruotsinkielistä paikallishistoriaa käsittelevää tietokirjaa. FM Cecilia Toivanen työskentelee arkistoalalla ja on tutkinut opinnäytteissään Suomen sisällissotaa ja Viron vapaussotaa. Hän kirjoitti Sture Lindholmin kanssa yhteistyössä keväällä 2024 julkaistavan teoksen Punavankila. Punavankila -teos on selkeästi kirjoitettu ja tuo havainnollisesti esille Tammisaaren pakkotyölaitoksen historian Lindholmin ja Toivasen kirjoittama historiateos edustaa historiantutkimuksessa tieteellisempää tutkimustraditiota. Kokonaisuutena kirja siis kuitenkin sopii kaikentasoisille lukijoille, jotka ovat lukeneet itsenäisen Suomen historian peruskysymyksistä!

Lähteet
Punavankila
Wikipedia