Pohjolan leijona (Artikkeli)

Pohjolan leijona (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pohjolan leijona
Alaotsikko: Kustaa II Adolf ja suomi 1611-1632
Kirjailija: Mirkka Lappalainen
Kustantaja: Siltala
Julkaistu: 2017
Sidosasu: Nidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 309

Kustaa II Aadolf oli Ruotsin ja Suomen legendaarisin kuningas, myyttinen "Pohjolan Leijona", jonka johtamat sotajoukot hakkapeliittoineen levittivät kauhua 30-vuotisessa sodassa. Kustaa Aadolf ja hänen nerokas kanslerinsa Axel Oxenstierna tekivät köyhästä ja harvaan asutusta Ruotsista tehokkaan valtion, joka pystyi rahoittamaan loputtomat sotansa. Uudistukset luotiin sotaa varten, mutta niistä tuli pohjoismaisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion perusta. Myös Suomessa Kustaa II Aadolfin aika oli käännekohta: Suomi oli 1600-luvun alussa nuijasodasta toipuva, sekasortoinen maankolkka, joka 1590-luvun sisällissodassa oli lähestulkoon repeytynyt irti Ruotsista. Kustaa Aadolfin aikana itsenäisten ja väkivaltaisten mahtimiesten maa taltutettiin ja valjastettiin osaksi suurvaltaa. Suomen tehtäväksi tuli tuottaa verovaroja ja sotilaita Ruotsin tarpeisiin.

Kustaa II Aadolf (Gustav II Adolf, s. 9. joulukuuta 1594 Tukholma – k. 6. marraskuuta 1632 Lützen juliaanisen kalenterin mukaan) oli Ruotsin kuningas (arvonimenään Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas) vuosina 1611–1632. Kutsumanimen ”Pohjoisen Leijona” saanut valloittajakuningas oli yksi historian suurimmista sotapäälliköistä. Sekä Napoleon Bonaparte että sotateoreetikko Carl von Clausewitz olivat Kustaan ylimpiä ihailijoita. Kustaa II Aadolf teki myös huomattavia valtiollisia uudistuksia ”oikean kätensä”, kansleri Axel Oxenstiernan kanssa. Ruotsissa hänet tunnetaankin myös Kustaa Aadolf Suurena.

Inkerin sota käytiin 1610–1617 Ruotsin kuningaskunnan ja Moskovan Venäjän välillä. Sota päättyi Stolbovan rauhaan, jossa Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Sodan taustana oli niin sanottu sekasorron aika, johon Venäjä oli joutunut Rurikin hallitsijasuvun sammuttua. Tämä mahdollisti Ruotsin ja Puolan sekaantumisen Venäjän sisäpolitiikkaan. Kumpikin valtio pyrki voimakeinoin tukemaan omaa ehdokastaan hallitsijaksi. Ruotsin ehdokkaana oli Vasili Šuiski, joka oli luvannut Viipurin sopimuksessa Ruotsille palkkioksi avusta Käkisalmen läänin. Šuiskin tukemiseksi Ruotsi käynnisti ns. De la Gardien sotaretken vuosina 1609–1610. Tämän retken aikana ruotsalaisjoukot miehittivät hetken aikaa Moskovaa, mutta kärsivät Klušinon taistelussa murskaavan tappion puolalaisia vastaan ja joutuivat vetäytymään takaisin Ruotsin alueelle. Kun Venäjän valtaistuimelle noussut Puolan ehdokas Vladislav Vaasa kieltäytyi luovuttamasta Käkisalmen lääniä, Ruotsi aloitti sodan Venäjää vastaan.

Jakob De la Gardie ryhtyi Viipurissa kokoamaan armeijaa uutta sotaa varten. Tukholmasta Turun kautta Viipuriin saapui 25. tammikuuta 1611 seitsemän ratsuväenlipustoa ja kaksi lippukuntaa jalkaväkeä. Ulkomailta oli lisäksi värvätty neljä lippukuntaa, jotka oli keskitetty Iivanalinnaan. Joukkoihin kuului marssin alkaessa 27. tammikuuta 1611 seitsemän lipustoa ratsuväkeä, joissa oli yhteensä noin 900 miestä. Jalkaväkeä oli neljän lippukunnan muodostama Samuel Cobronin rykmentti ja kolme erillistä lippukuntaa eli yhteensä 816 miestä. Kohti etelää marssiessaan armeija hyökkäsi Pähkinälinnaan ja Käkisalmeen. Marssiva armeija sai maaliskuun alussa täydennyksenä suomalaisista koostuvan von Rechenbergerin rykmentin Laatokan eteläpuolella. Osa rykmentistä osallistui Laatokankaupungin valtaamiseen, minkä jälkeen marssi jatkui kohti Novgorodia. Armeija saavutti kaupungin heinäkuussa ja siihen liittyi Evert Hornin johtamat kaksi jalkaväen lippukuntaa ja kaksi ratsuväkilipustoa. Kaupunki vallattiin piirityksen päätteeksi 15. heinäkuuta alkaneella hyökkäyksellä. Marssi jatkui Pihkovaan, jota piiritettiin mutta ei kyetty valtaamaan. Pihkovasta jatkettiin marssia Peipsijärven itäpuolitse Narvaan. Vuoden 1612 aikana taistelut hiipuivat, vaikka joitakin Inkerin kaupunkeja vallattiinkin. Sotatoimien päättyessä koko Inkerinmaa oli Ruotsin hallinnassa. Venäjän kanssa tehtiin vuonna 1617 rauha Stolbovassa. Uusi tsaari Mikael Romanov luovutti Ruotsille Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Ruotsi palautti Novgorodin takaisin Venäjälle, mutta maa menetti kokonaan yhteytensä Itämereen.

Puolan sota (myös toinen Puolan sota) oli sota Puolan ja Ruotsin välillä vuosina 1600–1629. Sodan syynä oli aikaisempi Sigismundin ja Kaarle-herttuan (myöhemmin Kaarle IX) kamppailu Ruotsin valtaistuimesta sekä Saksalaisen ritarikunnan jättämän valtatyhjiön hallinta Baltiassa. Sota jakautui neljään eri osaan, joiden välissä oli aselepoja. Se oli myös osa suurempaa niin sanottua kuusikymmenvuotista sotaa (1598–1661) Ruotsin ja Puolan välillä. Samaan sotaan kietoutui vielä Puolan ja Moskovan välinen sota 1605–1618, jossa ruotsalaisia taisteli välillä venäläisten rinnalla, sekä Ruotsin ja Venäjän välinen sota (ns. Inkerin sota) 1611–1617. Puolan sota toimi Ruotsin armeijan testilaboratoriona, jonka taisteluissa Kustaa II Aadolf testasi ja kehitti erilaisia vaihtoehtoja armeijansa uudistamiseksi. Näin armeija oli huomattavasti vastustajiaan edellä, kun Kustaa lähti kolmekymmenvuotiseen sotaan vuonna 1630. Myös Altmarkin välirauhassa saavutetut tullitulot mahdollistivat riittävän suuren armeijan kokoamisen uutta sotaretkeä varten.

Saksassa oli vuonna 1618 syttynyt sota, joka aikanaan venyi kestämään kolmekymmentä vuotta, ja Kustaa II Aadolf suostui vuonna 1628 auttamaan Stralsundin kaupunkia katolisia vastaan. Hän nousi 1630 armeijansa kanssa maihin Saksassa. Ruotsin armeija kukisti helposti kaikki sitä vastaan lähetetyt joukot. 7. syyskuuta 1631 käydyssä Breitenfeldin taistelussa Kustaa II Aadolfin joukot löivät kenraali Johann Tillyn johtamat viholliset. Eurooppalaisista poiketen Kustaa II Aadolf taisteli myös talvisin ja teki armeijastaan liikkuvamman ja nopeamman lisäämällä ratsuväen, jalkaväen ja tykistön yhteistyötä.Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa. Tarinan mukaan omat joukot löysivät hänet illalla hevosten tallaamana, päähän ammuttuna ja miekan lävistämänä; häneltä oli myös riistetty vaatteet. Sota Saksassa jatkui vielä pitkään, eikä sitä saatu loppuun ennen Westfalenin rauhaa vuonna 1648. Kustaa II Aadolfin seuraaja oli hänen tyttärensä Kristiina.

Mirkka Marjaana Lappalainen (s. 26. marraskuuta 1975 Helsinki) on suomalainen filosofian tohtori ja historiantutkija. Hän on työskennellyt Suomen ja Pohjoismaiden historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa vuodesta 2014. Lappalainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion lukiosta vuonna 1994. Hän valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1998 ja lisensiaatiksi 2001. Tohtoriksi Lappalainen väitteli vuonna 2005 väitöskirjalla Suku, valta, suurvalta, joka käsittelee Creutzin aatelissuvun vaiheita suurvalta-ajan Ruotsissa. Hän oli Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentti 2001–2009 ja tutkijatohtori 2009–2014. Lappalainen on kirjoittanut useita palkittuja historia-aiheisia tietokirjoja. Hän sai Vuoden tiedekirja -palkinnon teoksestaan Maailman painavin raha (2006). Lappalaisen nuijasotaa käsittelevä teos Susimessu (2009) palkittiin Lauri Jäntin palkinnolla Teos valittiin myös Vuoden historiateokseksi. Lappalaisen teos Jumalan vihan ruoska (2013) sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon syksyllä 2013. Teos Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 voitti vuoden 2014 Tieto-Finlandian sekä Vuoden tiedekirja -palkinnon. Huhtikuussa 2016 Lappalainen valittiin Vuoden dosentiksi. Pohjolan leijona -teos kertoo Kustaa II Aadolfista ja Suomesta 1611-1632. Lappalaisen teos kertoo, kuinka Ruotsi-Suomen nuori kuningas otti valtakunnan itäisen osan Suomen tiukemmin hallintaansa. Tuolloin Suomi menetti paikallisen poliittisen identiteetin, ja Suomi liitettiin tiukemmin Ruotsiin. Teoksen keskiössä ovat sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, ei 30-vuotinen sota, kuten yleensä Kustaa II Aadolfia käsiteltäessä. Pohjolan leijona -teos kertoo, kuinka osin keskiaikaisesta maasta rakentuu keskusjohtoinen ja pitkälti nykymuotoinen oikeusvaltio. Kuninkaan huomio kääntyy uuteen kohteeseen, eikä Suomi enää palaa Ruotsin valtakunnan keskiöön, vaan tehtäväksi jää suurvaltaa rakentavan armeijan rahoittaminen ja täydentäminen. Suosittelen Pohjolan leijona -teosta kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta 1600-luvun alkupuolella: euroopassa käytyjen sotien historiasta ja Ruotsi-Suomen valtiollisesta muuttumisesta.

Lähteet
Pohjolan leijona
Wikipedia