Sota keskiajalla (Artikkeli)

Sota keskiajalla (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sota keskiajalla
Kirjailija: Juho Wilskman
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2023
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 394

Upeasti kuvitettu tietokirja esittelee keskiajan sotia ja sotalaitoksia Suomesta Sudaniin ja Irlannista Japaniin. Aropaimentolaisten nousu 300-luvulla muutti maailmaa Rooman valtakunnasta Kiinaan. Seuraavilla vuosisadoilla taistelukenttiä hallitsivat milloin jalkamiesten tiiviit rintamat, milloin ratsastavat jousimiehet tai haarniskoihin sonnustautuneet peitsimiehet - muista joukoista puhumattakaan. Sotia käytiin niin merten aalloilla kuin kivisillä muureillakin. Keskiajan sotahistoriasta väitelleen Juho Wilskmanin kirja on kansainvälisestikin poikkeuksellinen teos sodista, jotka koskettivat kaikkia hallitsijoista rahvaaseen. Aiheesta ei ole aiemmin julkaistu suomenkielistä teosta.

Vegetiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama teos Epitoma rei militaris (Sotalaitoksen lyhyt kuvaus) oli keskiajalla ahkerasti kopioitu käsikirjoitus. Monet hänen suosituksistaan olivat luonteenomaisia keskiaikaiselle sodankäynnille. Vuonna 378 Adrianopolin taistelussa goottien raskas ratsuväki löi roomalaisten jalkaväen ja uusi aikakausi alkoi sodankäynnissä. 500-luvulla Itä-Roomassa Belisarius aseisti jalkaväkensä ja ratsuväkensä jousilla. Taistelu pyrittiin ratkaisemaan ainoastaan kaukoaseilla.
Länsi-Euroopassa valtaan nousseet frankit tukeutuivat aluksi ainoastaan jalkaväkeen. Kun tämä armeija kohtasi itäroomalaiset 554 Casilinumissa oli se täysin avuton nuolisateessa ja tuhoutui. Muiden vastaavien kokemusten jälkeen frankit ottivat käyttöön hevosen ja paksun suojavarustuksen. 500-luvulla myös jalustin yleistyi. Frankit liittivät ensimmäisinä ritariarmeijan tekniset edellytykset yhteen luoden tehokkaan sotavoiman. Aluksi kilpi oli ritarien tärkein suojavarustus, mutta myöhemmin haarniskojen kehitys vähensi sen merkitystä. 1000-luvulla otettiin käyttöön kokohaarniska ja 1200-luvulla ratsukin panssaroitiin. Aluksi käytössä oli rengas- tai suomuhaarniska, mutta keskiajan loppupuolella levyhaarniska yleistyi. Aseina käytettiin peitsen ja miekan lisäksi erilaista valikoimaa lähitaisteluaseita.

Raskaan ratsuväen lisäksi ritariarmeijaan kuului kevyttä jalkaväkeä. Ratsuväellä tai jalkaväellä ei ollut taktista yksikköä ja taistelukenttää hallitsivat yksittäiset sankariritarit ja kunniakäsitys oli tärkeä. Ritariarmeijan yleistyminen johtui sarjasta virhearvioita ja taktisia virheitä. Raskas jalkaväki pystyi edelleenkin torjumaan useita ratsuväen rynnäköitä. Vastatoimena ritariarmeijalle kehittyi jalkajousi, joka lävisti levyhaarniskan. Britteinsaarilla oli käytössä lähes yhtä hyvä pitkäjousi, joka läpäisi verkko- ja rengashaarniskan. Pitkäjousen etuna oli suurempi tulinopeus jalkajouseen verrattuna. Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Sveitsissä ritariarmeija ei yleistynyt, vaan armeija oli nostoväestä luotu kansanarmeija. Tällaiset armeijat olivat kuitenkin avuttomia ritariarmeijaa vastaan, ellei niillä ollut käytössä taktista yksikköä.Mongoliarmeijassa oli pelkkää ratsuväkeä. Jalkaväki puuttui täysin, mutta armeijassa oli raskasta ja kevyttä ratsuväkeä eri tehtäviä varten. Mongolien voima olikin joustavassa taktiikassa. Mongolit ratkaisivat taistelut reserveillä. Käytössä oli erityiset siipireservit, jotka oli varattu vihollisen saartamiseksi. Sotapäällikkö pystyi johtamaan taistelussa koko armeijaa torvi- ja lippumerkein. Mongolien aseina oli kaksi jousta, peitsi, miekka ja nuija. Suojavarusteina oli kypärä ja nahkainen panssari.

Jalkaväen uusi valtakausi alkoi Sveitsistä keskiajan lopulla. Sveitsiläisten armeija oli pelkästään jalkaväkeä ja heillä oli taktinen yksikkö, Gewalthaufen, joka lopetti ritariarmeijan valtakauden, kun sveitsiläiset löivät 1474–1477 Burgundilaissodissa ritariarmeijan useaan kertaan. Ruuti oli keksitty jo 1000-luvulla Kiinassa. Kiinassa keksintöä käytettiin lähinnä ilotulittamiseen, mutta jo mongoleilla oli 1200-luvulla sotilaallisia sovelluksia. Euroopassa alkeelliset tuliaseet olivat käytössä 1200-luvun lopulla. Aseet kehittyivät nopeasti ja levisivät nopeasti Euroopassa. 1400-luvun lopulla Euroopassa kehitettiin ruudin sekoitussuhde, joka soveltui parhaiten sotilaalliseen käyttöön. Käsiaseiden ensimmäinen aste oli käsikanuuna, jota seurasi hakapyssy. 1500-luvulla kehitettiin musketti, aluksi lunttulukkoisena, 1600-luvulla piilukkoisena. 1500-luvulla syntyi myös pistooli, jota varten kehitettiin rataslukko.

Sveitsiläinen taktiikka yleistyi Euroopassa 1500-luvulla. Muotoon lisättiin tuliaseet, aluksi piikkimiehet keskellä ja tuliaseet ympärillä, myöhemmin kehittyi espanjalainen neliö. 1500-luvun lopulla Morits Oranialainen kehitti treffen-taktiikan, josta kehittyi 1600-luvulla linjataktiikka. Samaan aikaan keksittiin pistin, joka siirsi piikkimiehet historiaan 1700-luvun alussa. Jalkaväen taistelumenetelmänä oli yleisesti kontramarssi. 1600-luvulla kehitettyä piilukkoista muskettia vastaavat aseet olivat laajasti armeijoiden käytössä aina 1800-luvun puoleen väliin asti. Ratsuväki menetti merkitystään, vaikka myös se otti tuliaseet käyttöön. Taistelumenetelmänä oli käytössä karakolli. 1600-luvulla karakolli vaihtui ratsuväen rynnäkköön eli atakkiin. Tykkien merkitys kenttätaistelussa kasvoi. 1750-luvulla Preussin kuningas Fredrik II Suuri kehitti tykistön liikkuvuutta ja loi kokonaan hevosvetoisen tykistön.Seitsenvuotisessa sodassa 1750-luvun puolivälissä ilmestyivät tarkka-ampujat. Tarkka-ampujien ryhmät valmistelivat taisteluita Yhdysvaltain vapaussodassa, jonka jälkeen eurooppalaiset armeijat kouluttivat vastaavaa kevyttä jalkaväkeä. Kevyt jalkaväki oli kaikkialla kuitenkin vain vakiintuneen linjataktiikan lisäys. Ranskan vallankumouksessa armeijankin vanha järjestys romuttui. Ammattimainen palkka-armeija vaihtui yleiseen asevelvollisuuteen ja armeija kasvoi yli 600 000:en mieheen. Samalla syntyi kolonnataktiikka. Lisäksi Ranskassa kehitettiin tykkien teollista valmistusta ja niiden tulen merkitys taistelukentällä kasvoi. Syntyi divisioonajako ja esikunnat, kun suurta armeijaa ei voinut komentaa enää yksi mies.

Juho Wilskman (s. 1981) on suomalainen historioitsija, joka on väitellyt keskiajan sotahistoriaan liittyen. Hän on julkaissut useita artikkeleita sekä esitelmöinyt kansainvälisissä konferensseissa. Syksyllä 2023 Wilskmanilta ilmestyi tietokirja Sota keskiajalla (Atena Kustannus). Juho Wilskmanin kirjoittama Sota keskiajalla -teos on kansainvälisestikin poikkeuksellinen teos sodista, jotka koskettivat kaikkia kuninkaista, aatelisiin, papistoon ja rahvaaseen. Tästä aihepiiristä ei ole aiemmin kirjoitettu ja julkaistu suomenkielistä historiateosta. Wilksmanin kirjoittama teos on sisällöltään informatiivinen ja keskiajan sodankäynti on tuotu perinpohjaisen sävyyn esille: haarniskoiduista ritareista tuliaseiden kehittymiseen. Suosittelen Sota keskiajalla -teosta kaikille, jotka ovat kiinnostuneita niin sanotun pimeän keskiajan vähemmän tunnetusta aihepiiristä: sodan historiasta ja sen muuttumisesta keskiajan kuluessa.

Lähteet:
Sota keskiajalla
Wikipedia