Sodan maantiede (Artikkeli)
Alaotsikko: Maaston ja olosuhteiden vaikutus sodankäyntiin 1850-luvulta nykypäivään
Kirjailija: Pasi Tuunainen
Kustantaja: Gaudeamus
Julkaistu: 2023
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 445
Viidakot, vuoristot, mutaiset tasangot ja ylipääsemättömät virrat. Maailman sotahistoriassa tunnetaan useita esimerkkejä, joissa suurvallat tai materiaalisesti ja teknisesti ylivoimaiset armeijat ovat joutuneet vaikeuksiin epäsuotuisan ympäristön vuoksi. Sodan maantiede analysoi, millä tavoin erilaiset maantieteelliset tekijät ovat vaikuttaneet maasotatoimien johtamiseen, kulkuun ja lopputuloksiin eri puolilla maailmaa sekä Suomessa. Kun otetaan huomioon taistelupaikkojen maaperä, pinnanmuodot, ilmasto-olot, kasvillisuus, säätila ja näkyvyys, voidaan selittää monia yllättäviä menestyksiä sekä erikoisilta tuntuvia ja huonosti päättyneitä sotatoimia. Maaston ja olosuhteiden merkitystä havainnollistavat runsaat esimerkkitapaukset eri aikakausilta Krimin sodasta maailmansotiin ja kylmän sodan yhteenotoista Lähi-idän kaupunkitaisteluihin. Miksi ulkomailla kavahdettiin Karjalan ja Kainuun metsiä? Millä tavoin tunneliverkostot vaikuttivat Vietnamin sodan kulkuun? Millainen on ollut vaikeakulkuisen maaston ja vesistöjen rooli Ukrainassa käydyissä kamppailuissa?
Toisen maailmansodan aikana Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon hidastui merkittävästi lokakuun alussa 1941, kun talven lähestyessä alkoi kelirikkoaika ja operaatio Barbarossa käytännössä juuttui huonoihin keliolosuhteisiin. Maaston kulkukelpoisuus heikkeni, joten myös saksalaisten huoltoliikenne vaikeutui ja ilman polttoainetta moottoroidut joukot pysähtyivät. Operaatio Barbarossa oli koodinimi Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoon vuonna 1941. Saksan alkuperäisen hyökkäyssuunnitelman, operaatio Barbarossan, tavoitteena oli luoda edellytykset idän yleissuunnitelman toteuttamiselle työntämällä Neuvostoliiton puna-armeija niin sanotulle A–A-linjalle eli Arkangelista aina etelään Astrahaniin jatkuvalle linjalle. Sunnuntaiaamuna 22. kesäkuuta 1941 kello 03.15 operaatio Barbarossa alkoi akselivaltojen lentokoneiden pommitettua Neuvostoliiton hallussa olevia puolalaisia kaupunkeja. Taisteluun osallistuneiden joukkojen todellisia vahvuuksia on vaikea esittää tarkasti, koska saksalaisten vahvuuksiin sisällytetään myös sotaretkelle varatut reservit. Hyökkäyksen alkaessa saksalaisjoukkojen vahvuus oli noin 3,5 miljoonan sotilasta, yli 3 300 panssarivaunua ja noin 2 500 lentokonetta ja joukkoja vastassa oli hieman heikommat neuvostojoukot, joista vain harvat olivat saaneet varoituksen tulevasta hyökkäyksestä. Saksan pohjoista armeijaryhmää (saks. Heeresgruppe Nord) vastassa oli kaksi Neuvostoliiton armeijaa. Armeijaryhmään kuulunut 4. panssariryhmän 600 panssarivaunua tunkeutui armeijoiden väliin tavoitteenaan ylittää Niemen- ja Väinäjoki, jotka olivat suurimmat maastoesteet edettäessä Leningradiin. Joukot ylittivat ensimmäisenä päivänä 80 kilometriä edettyään Niemen-joen. Raseiniain lähellä Neuvostoliiton III ja XII mekanisoitu armeijakunta tekivät vastahyökkäyksen saksalaisten panssarikärkeä vastaan ja seuranneiden neljän vuorokauden taisteluiden aikana saksalaisjoukot saartoivat ja tuhosivat polttoaine- ja ammuspulasta sekä yhtenäisen johdon puutteesta kärsivät neuvostopanssarit. Ensimmäisen viikon taisteluissa tuhoutui 90 prosenttia rintamalla olleista Neuvostoliiton panssarijoukoista. Saksalaisjoukot ylittivät Väinäjoen lähellä Daugavpilsiä päästen iskuetäisyydelle Leningradista. Hitler määräsi huoltotilanteen heikennyttyä panssarijoukot pysähtymään ja niiden tuli odottaa eteneviä jalkaväkijoukkoja. Etenemisen pysähtyessä neuvostojoukot ryhmittivät joukkonsa uudelleen puolustamaan Leningradia. Saksan keskustan armeijaryhmään kuuluivat 2. ja 9. armeija, 2. ja 3. panssariryhmä sekä muita joukkoja. Niitä vastassa oli neljä Neuvostoliiton armeijaa eli 3., 4., 10. ja 11. armeija. Panssariryhmien tavoitteena oli Minskin valtaus ja samalla estää neuvostojoukkojen vetäytyminen. 3. panssariryhmä murtautui kahden neuvostorintaman saumasta ylittäen Neiman-joen ja saman aikaisesti 2. panssariryhmä ylitti Bug-joen. Ryhmien hyökätessä 2. ja 9. armeija piirittivät Białystokissa puolustukseen asettuneet neuvostojoukot. Panssariryhmät kohtasivat 27. kesäkuuta edettyään 320 kilometriä Minskissä muodostaen suuren motin Minskin ja Puolan rajan väliselle alueelle. Motissa oli kaikkiaan 32 kivääri-, kahdeksan panssari-, motorisoidun-, ratsuväki- ja tykistödivisioonan jäännökset. Kolmen saarretun armeijan jäännökset tuhottiin 3. heinäkuuta mennessä. Armeijaryhmän jatkaessa etenemistään se kohtasi Dniepr-joella puolustukseen ryhmittyneenä viisi Neuvostoarmeijaa (16., 19., 20., 21. ja 22. armeija), joista kolme saarrettiin ja lopulta tuhottiin Smolenskissa. Kaksi muuta armeijaa kärsivät kovia tappioita, mutta niitä ei kyetty tuhoamaan. Taistelut kuitenkin kuluttivat eteneviä saksalaisjoukkoja, joka menetti 2. elokuuta mennessä kaikkiaan 74 500 sotilasta saaden täydennyksenä vain 23 000. Saksan etelän armeijaryhmää vastassa oli kolme Neuvostoarmeijaa (5., 6. ja 26. armeija). Alueen neuvostojohto reagoi nopeammin kuin muualla ja saksalaiset kohtasivat kovempaa vastarintaa. Saksalaiset läpäisivät puolustuksen armeijoiden saumoista 1. panssariryhmän läpäistessä Neuvostoliiton 6. armeijan rintaman tavoitteenaan Brody. Neuvostojoukot aloittivat 26. kesäkuuta panssariryhmän pysäyttämiseksi viiden mekanisoidun armeijakunnan voimin vastahyökkäyksen, jonka seurauksena kumpikin osapuoli kärsi kovia tappioita.
Saksalaisten eteneminen jatkui 3. heinäkuuta, mutta siihen mennessä vetäytyneet neuvostojoukot oli ryhmitetty uudelleen. Lisäksi rankat sateet hidastivat saksalaisjoukkojen etenemistä. Neuvostojoukot aloittivat Smolenskiin pyrkivää Keskustan armeijaryhmää vastaan hyökkäyksen ja seuranneissa taisteluissa joutui kolme neuvostoarmeijaa pihteihin kahden saksalaisen panssariarmeijan väliin, mutta saksalaiset saivat saartorenkaan suljettua vasta 26. heinäkuuta. Kaikkiaan 300 000 neuvostosotilasta joutui sotavankeuteen, mutta noin 100 000 sotilasta pääsi saartorenkaan aukosta pakenemaan. Heinäkuun puoliväliin mennessä saksalaisjoukot olivat edenneet lähes Kiovaan. 1. panssariarmeija jatkoi etenemistään kohti etelää ja 17. armeija iski itään saartaen kolme neuvostoarmeijaa lähellä Umania. Motin murruttua joukot jatkoivat kohti pohjoista ylittäen Dniepr-joen. Keskisen armeijaryhmästä irrotettu 2. panssariarmeija ylitti Desna-joen 2. armeijan suojatessa joukkojen oikean sivustan. Panssariarmeijoiden väliselle alueelle jäi saarroksiin neljä neuvostoarmeijaa sekä osia kahdesta muusta. Leningradiin pyrkivää 4. panssariarmeijaa täydennettiin Keskisen armeijaryhmän panssariyhtymillä. Vaunut murtautuivat 8. elokuuta neuvostojoukkojen ryhmityksen läpi, jolloin 16. armeija eteni koilliseen ja 18. armeija puhdisti Viron metsäveljien kanssa Viron alueen neuvostojoukoista edeten Peipsijärvelle. Elokuun loppuun mennessä 4. panssariarmeija oli edennyt 48 kilometrin päähän Leningradista. Saman aikaisesti suomalaisjoukot olivat edenneet Laatokan kahta puolta saavuttaen vanhan valtakunnan rajan. Hitler antoi määräyksen Leningradin valtaamisesta ilman vankien ottamista ja Pohjoinen armeijaryhmä aloitti 9. syyskuuta hyökkäyksen, joka eteni kymmenessä päivässä 11 kilometrin päähän kaupungista. Tämän jälkeen eteneminen hidastui ja tappioiden kasvaessa. Hitler määräsi kaupungin näännytettäväksi valtauksen osoittauduttua odotettua vaikeammaksi. Keskisen armeijaryhmän luovutettua panssarinsa se ryhmittyi puolustukseen torjuen useita neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä ja kärsien ensimmäisen taktisen tappion etenemisen alettua. Hitler määräsi armeijaryhmän jatkamaan etenemistään kohti Moskovaa. 3. ja 4. panssariryhmä irrotettiin Leningradin piirityksestä ja ne siirrettiin Keskiselle armeijaryhmälle. Ennen hyökkäyksen jatkamista piti saattaa päätökseen Kiovan alueen taistelut. Puolet armeijaryhmän joukoista siirrettiin etelään Kiovan selustaan ja saman aikaisesti Etelän armeijaryhmä aloitti hyökkäyksen Dniepr-joen sillanpäästä kohti pohjoista. Kiovan alueella olleet neuvostojoukot jäivät mottiin armeijaryhmien kohdatessa 19. syyskuuta. Kymmenen seuraavan päivän aikana motti tyhjennettiin saksalaisten saadessa lähes 600 000 sotavankia. Neuvostoliiton 5., 21., 26. ja 37. armeija menettivät taistelussa 452 000 miestä ja 3 867 tykistöasetta.
Kiovan taistelun päätyttyä neuvostojoukoilla ei ollut enää miesylivoimaa ja joukoilla ei ollut enää käytettävissään koulutettua reserviä. Moskovan puolustamiseksi Stalinilla oli käytettävissään 83 divisioonaa, joissa oli 800 000 miestä. Näistä kuitenkin oli valmiiksi varustettuja ja koulutettuja ainoastaan 25. Saksalaiset aloittivat operaatio Taifuunin eli hyökkäyksen Moskovaan 2. lokakuuta. Keskisen armeijaryhmän edessä oli joukko puolustuslinjoja, joista ensimmäinen oli Vyazmassa ja seuraava Mozhayskissa. Ensi-isku yllätti neuvostojoukot, kun Guderianin 2. panssariarmeija valtasi 121 kilometriä puolustuslinjojen eteläpuolella olevan Orjolin. Kolme päivää myöhemmin panssariarmeija jatkoi hyökkäystään Bryanskiin 2. armeijan hyökätessä saman aikaisesti lännestä. Neuvostoliiton 3. ja 13. armeija joutuivat täten etenevien armeijoiden väliin mottiin. Pohjoisessa 3. ja 4. panssariryhmä hyökkäsivät Vyazmaan sitoen 19., 20., 24. ja 32. armeijan taisteluun. Keskinen armeijaryhmä oli siten murtanut Moskovan ensimmäisen puolustuslinjan. Moteista saatiin 673 000 sotavankia, mikä kasvatti sotatoimien alettua saatujen sotavankien lukumäärän kolmeen miljoonaan. Moskovan puolustamiseen oli tämän jälkeen käytettävissä ainoastaan 90 000 miestä ja 150 panssarivaunua. Saksan 3. panssariarmeija mursi 13. lokakuuta neuvostojoukkojen puolustuksen noin 140 kilometrin päässä Moskovasta, jolloin kaupunki siirrettiin sotilashallinnon valvontaan. Pitkään jatkuneet sateet olivat kuitenkin muuttaneet päällystämättömät tiet mudaksi, joten saksalaiset kykenivät etenemään ainoastaan reilut kolme kilometriä päivässä. Samalla etenevien joukkojen huoltotilanne heikkeni merkittävästi. Nämä olivat aliarvioineet keliolosuhteiden vaikutukset moottoroitujen joukkojen etenemiseen ja huollon toimintaan. Ylijohto määräsi etenemisen pysäytettäväksi 31. lokakuuta joukkojen järjestämiseksi. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden parantaa asemiaan sekä keskittää alueelle uusia joukkoja. Stalin komensi marsalkka Georgi Žukovin palaamaan Leningradista Moskovaan selvittämään tilannetta. Reilussa kuukaudessa perustettiin yksitoista uutta armeijaa, joihin kuului 30 divisioonaa Kauko-Idästä vapautuneita siperialaisia joukkoja. Siperiasta tuotiin myös reilut 1000 panssarivaunua ja 1000 lentokonetta. Maan jäädyttyä 15. marraskuuta saksalaiset jatkoivat hyökkäystään kohti Moskovaa. Viivästyminen oli tarjonnut joukkojen kaipaamaa lepoa ja siten miehet olivat valmiit jatkamaan, mutta huollon järjestämiseksi tauko ei ollut riittävä. Eteneviä joukkoja vastassa olivat Neuvostoliiton 5., 16., 30., 43., 49. ja 50 armeijat. Saksalaisten suunnitelman mukaan 3. ja 4. panssariarmeijan piti ylittää Moskovan kanava ja saartaa kaupunki koillisesta. 2. panssariarmeija hyökkäsi Tulaan, jonka jälkeen se jatkaisi etenemistä etelästä kohti Moskovaa. Neuvostojoukkojen reagoidessa sivustoilla oleviin uhkiin iskisi 4. armeija keskustaan. Kaksi viikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen saksalaiset etenivät hitaasti kohti Moskovaa. Etelästä hyökänneen 2. panssariarmeijan eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt. Neuvostoliiton 49. ja 50. armeijan siperialaisjoukot aloittivat 22. marraskuuta vastahyökkäyksen lyödäkseen 2. panssariarmeijan, joka joutui vetäytymään. Saksan 4. panssariarmeija työnsi Neuvostoliiton 16. armeijan tieltään ja se onnistui ylittämään Moskovan kanavan ja siten aloittamaan kaupungin saartamisen. Saksan 258. jalkaväkidivisioona oli 2. joulukuuta ainoastaan 24 kilometrin päässä Moskovasta ja sen asemista näki Kremlin kupolit. Saman aikaisesti kuitenkin alkoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Tiedustelupataljoona käväisi Khimkissä, joka oli ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä kaupungista ja se valtasi Moskovan-Volgan kanaalin sillan sekä rautatieaseman. Paikka oli samalla saksalaisten etenemisen kaukaisin piste. Joulukuun alussa alkoi keskustan armeijaryhmän johdolle käydä selväksi, ettei Moskovan valloitus onnistuisi heikentyneillä joukoilla kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja huonon sään estäessä ilmavoimien toiminnan. Saksalaisjoukot eivät olleet varustettuja talveen, logistinen virheet sodankäynnissä ja joukkojen huollossa/täydentämisessä. Neuvostoliitto aloitti 5. joulukuuta vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisjoukkoja noin 320 kilometriä länteen. Saksalaisjoukot olivat vuoden 1941 aikana kärsineet itärintamalla yli 210 000 miehen tappiot kaatuneina ja kadonneina sekä 620 000 miestä haavoittuneina. Kolmannes tappioista oli tullut lokakuun alun jälkeen.
Pasi Tuunainen on Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella yliopistonlehtorina työskentelevä filosofian tohtori, sotahistorian ja sotataidon dosentti. Reservin majuri Pasi Tuunainen (s. 1966) on tutkinut erityisesti suomalaista mottitaktiikkaa. Sodan maantiede -teos on kattava katsaus maaston ja olosuhteiden vaikutuksesta sodankäyntiin 1850-luvulta nykypäivään asti. Pasi Tuunaisen kirjoittama teos edustaa on aihepiirinsä perusteoksia ja edustaa tarkempaa tieteellistä tutkimustraditiota ja täyttää kiitettävän hyvin paikkansa alansa sotahistoriallisten tutkimusten joukossa.
Lähteet
Sodan maantiede
Wikipedia
Kommentit
Lähetä kommentti