Tähtien Sotaa (Artikkeli)

Tähtien Sotaa (Artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tähtien Sotaa
Alaotsikko: Ohjus- ja avaruuspuolustuksen kehitysvaiheita
Kirjailija: Ahti Lappi ja Keijo Tossavainen
Kustantaja: Ilmatorjuntamuseo
Julkaistu: 2021
Sidosasu: Sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 589

Saksalaisten ilmahyökkäykset V-aseilla toisessa maailmansodassa vuosina 1944-1945 merkitsivät uuden aikakauden alkua sodankäynnissä, mikä näkyy vielä 2000-luvullakin. "Lentävä pommi" V1 antoi alkusysäyksen risteilyohjusten kehittämiselle ja ballistinen "kaukoraketti" V2 puolestaan oli mallina ballististen ohjusten kehittämisessä. Ydinkärjillä varustetut ohjukset syrjäyttivät pommikoneet ja niistä tuli strategisia aseita, joiden kehittämiseen suurvallat käyttivät suunnattomasti resursseja. Samalla ohjusten torjunnasta tuli vakava haaste ilmapuolustukselle. Ohjustentorjunta-aseita on suurvalloissa kehitelty toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmenien ajan. Teknillisen kehitystyön tuloksena torjuntakykyä on syntynyt, mutta vain rajoitetusti. Risteily- ja ballististen ohjusten torjuntaan soveltuvia ohjusjärjestelmiä on 2000-luvulla olemassa, mutta hypersoonisten aseiden kehitysnäkymät ovat uusi haaste ohjuspuolustukselle. Avaruudesta tuli sotanäyttämö samana päivänä, kun Neuvostoliitto lähetti ensimmäisen Sputnik 1-tekokuun avaruuteen 4. lokakuuta 1957. Avaruuteen on yli 60 vuoden aikana lähetetty satamäärin satelliitteja sotilaallisia tehtäviä varten, ja myös satelliittien tuhoamiseen on suunniteltu teknillisiä keinoja. Avaruuteen on myös lähetetty avaruusasemia sotilastarkoituksiin, jopa kuuhun on suunniteltu tukikohtia. Avaruus on pyritty kansainvälisillä sopimuksilla demilitarisoimaan, mutta todellisuudessa avaruuden sotilaallinen merkitys on vain kasvanut. Kilpailu avaruuden herruudesta on jo alkanut. Se joka hallitsee avaruutta, on etulyöntiasemassa sodankäynnissä myös maapallolla.

Ohjus on aktiivisesti ohjattu tai maaliin hakeutuva rakettimoottorilla tai suihkumoottorilla varustettu ase, jonka lentorataa säädetään lennon aikana (erottaen ohjuksen ja raketin). Ohjukset voidaan varustaa räjähtävin taistelukärjin, ydinasein, erilaisilla kemiallisilla ja biologisilla aseilla, tai muunlaisella hyötykuormalla. Ohjuksia voidaan jaotella monin eri tavoin. Taktisia ohjuksia voidaan jakaa käyttötarkoituksensa mukaan ilmatorjunta-, ilmataistelu-, panssarintorjunta- ja ohjustentorjuntaohjuksiin. Nämä ohjustyypit ovat yleensä rakettimoottorilla varustettuja ja niiden kantomatka on suhteellisen lyhyt ja käyttö rajattu. Edelleen ohjuksia voidaan jakaa ballistisiin ja risteilyohjuksiin. Ohjuksia, joissa ei enää lentoreitin loppuvaiheessa käytetä ohjailua, kutsutaan ballistisiksi. Suuremmat ballistiset ohjukset muistuttavat avaruusrakettia, joka ammutaan lähiavaruuteen, ja se putoaa kohteeseensa polttoaineensa poltettuaan. Risteilyohjus taas on omalla suihkumoottorillaan lentävä, lentokonetta muistuttava ohjus. Ballistisia ohjuksia käytetään pääasiassa ydinaseiden sekä kemiallisten ja biologisten aseiden toimittamiseen. Tavallista, räjähtävää taistelukärkeä voidaan käyttää, mutta niiden käyttäminen on vanhoilla ohjuksilla melkoisen epätarkkaa ja soveltuu lähinnä vain kaupunkien kokoluokkaa olevien laajojen maalien häiritsemiseen ja poikkeustapauksessa lamauttamiseen. Risteilyohjukset voidaan varustaa samoin taistelukärjin. Lisäksi uudemmat risteilyohjukset on varustettu kehittynein ohjausmekanismein, jolloin niitä voidaan käyttää täsmäaseina pistekohteiden tuhoamiseen tavanomaisin asein. Ilmatorjuntaohjus (engl. anti-air missile tai surface-to-air missile, SAM) on sotilaskäytössä oleva ohjus, joka on tarkoitettu ilmassa liikkuvien kohteiden (lentokoneiden, helikoptereiden, ohjusten) tuhoamiseen ja torjuntaan. Ilmatorjuntaohjuksia voidaan laukaista laivoista, lentokoneista, maalla kulkevista ajoneuvoista ja kannettavista olkapäälaukaisimista. Ilmatorjuntaohjuksia voidaan torjua ohjustentorjuntaohjuksilla ja konetykkijärjestelmillä (esimerkiksi Phalanx CIWS) sekä erilaisilla harhamaalijärjestelmillä (esimerkiksi MASS). Ensimmäiset ilmatorjuntaohjukset suunniteltiin ja tehtiin natsi-Saksassa. Historian ensimmäinen ilmatorjuntaohjus oli saksalainen Wasserfall, jota testattiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1943. Ensimmäinen ilmasta ilmaan laukaistava ohjus (ilmataisteluohjus) oli myös saksalainen, RK344. Toisen maailmansodan jälkeen ilmatorjuntaohjuksia alkoivat valmistaa Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Myöhemmin, 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla ilmatorjuntaohjukset alkoivat syrjäyttää ilmatorjuntatykistöä entistä enemmän. Nykyään ilmatorjuntaohjuksia on lähes jokaisen maan puolustusvoimissa.

Risteilyohjus on omalla moottorillaan lentävä ase, joka lentää kohteeseensa ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin. Osuessaan kohteeseen sen taistelukärki ja jäljelle jäänyt polttoaine räjähtävät. Risteilyohjus muistuttaa miehittämätöntä lentokonetta, sillä on siivet ja voimanlähteenä jonkintyyppinen suihkumoottori. Ensimmäisiä risteilyohjuksia olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkukymmenien aikana kehitetyt potkurikäyttöiset ja hyrrägyroskooppiohjatut lentävät pommit, joita ei kuitenkaan tiettävästi koskaan käytetty sodassa. Ensimmäisenä aktiivikäytössä olleena risteilyohjuksena voidaan pitää toisen maailmansodan aikaista saksalaista V1-ohjusta. Japanilaisia kamikaze-hyökkäyksiä voidaan pitää miehitettyinä risteilyohjuksina (katso esimerkiksi Yokosuka MXY7). Ensimmäiset risteilyohjukset olivat hyvin epätarkkoja. Niitä sanottiinkin usein ”lentäviksi pommeiksi”. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kehittivät lentokoneista ja sukellusveneistä laukaistavia risteilyohjuksia. Neuvostoliitto oli mieltynyt suurikokoisiin risteilyohjuksiin. Yhdysvalloilla oli Project Pluto (1957–1964), jonka tarkoituksena oli kehittää ydinreaktorilla varustettua ramjetia käyttävä risteilyohjus. Vaikka projektin perusta todettiin toimivaksi ja rakennettuja moottoreita koekäytettiin maassa, yhtään koelaukaisua ei suoritettu. Mannertenvälisten ohjusten (ICBM) teknologia oli kehittynyt odotettua nopeammin ja ”Project Pluto” lopetettiin. Neuvostoliitto näki ballististen ohjusten sopivan maakohteiden tuhoamiseen ja raskaiden ydinaseella tai tavanomaisilla räjähteillä varustettujen risteilyohjusten olevan ensisijainen ase tuhottaessa Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä. Neuvostoliitto rakensi suurikokoisia sukellusveneitä (Echo- ja Oscar -sukellusveneluokat) kuljettamaan raskaita risteilyohjuksia ja varjostamaan Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä merellä. Näiden risteilyohjusten ilmasta laukaistavia versioita kuljettivat raskaat pommikoneet (Tu-22- (M), Tu-95-, Tu-160-pommikonetyypit). Nykyisin tunnetuin risteilyohjus lienee yhdysvaltalainen ”BGM-109 Tomahawk”, jota käytettiin runsain mitoin Irakia vastaan Persianlahden sodassa.

Ballistinen ohjus on lentävä ohjus, joka laukaistaan raketin lailla lähes pystysuoraan korkealle lentoradalle, josta raketti tai sen kärki putoaa ballistisesti kohteeseen. Ensimmäinen ballistinen ohjus oli saksalainen V2, joka ammuttiin ensimmäisen kerran 2. syyskuuta 1944 Pariisiin ja myöhemmin satoja ammuttiin Lontooseen ja Antwerpeniin. Myöhemmin V-2:sta kehitettiin muun muassa Neuvostoliitossa Scud. V-2 on ollut myös Yhdysvaltain Redstone-ohjuksen suunnittelun lähtökohtana. Jopa Kiinan ohjusten suunnittelu pohjautuu V-2-ohjukseen. Edellä mainitut ohjukset käyttävät tavallisia räjähtäviä taistelukärkiä, mutta Scud voidaan lisäksi varustaa erikoiskärjillä: kemiallisin tai ydinasein. Scudin kaltaisia keskimatkaa (muutama sata km) lyhyemmän kantaman taktisia ballistisia ohjuksia on ollut lukuisa määrä. Yhdysvalloissa ohjuksia kehittivät 1940–1950-luvuilla maavoimien JPL-laboratorio ja Redstonen varikko sekä laivaston NRL-laboratorio. Pitkän kantaman ohjusta alettiin suunnitella jo 1946, mutta Karel Bossartin vetämä WS-117-projekti toteutui Atlas-ohjuksena vasta 1950-luvun puolivälin Dwight D. Eisenhowerin ”Crash Program” -ohjelmissa.

Strategic Defense Initiative (SDI) oli Yhdysvaltojen pyrkimys rakentaa avaruuteen sijoitettu ohjuspuolustusjärjestelmä. Aloitteen julkisti presidentti Ronald Reagan televisiopuheessaan 23. maaliskuuta 1983. Sen tarkoituksena oli suojata Yhdysvaltoja Neuvostoliiton mannertenvälisiltä ballistisilta ydinaseilta. Hankkeen vastustajat Yhdysvalloissa antoivat suunnitelmalle nimen ”Tähtien sota”, viitaten sen väitettyyn scifimäisen korkeaan teknologiaan. Reaganin kauden varustelukilpaa ja etenkin SDI:tä on väitetty erääksi syyksi Neuvostoliiton kansantalouden romahdukseen. Yhdysvallat ei pystynyt hankkeen puitteissa rakentamaan kattavaa ohjuspuolustusta 1980-luvun teknologialla. Neuvostoliitto kuitenkin vastasi haasteeseen lisäämällä omien ohjustensa määrää (muun muassa SS-18 Satan -ohjus, jonka Neuvostoliitto nimesi SDI:n vasta-aseeksi, ja Buran-sukkula) aikana, jolloin sen kansantaloudessa oli ongelmia. Avaruudesta käsin tehtävä ohjusten torjunta ja avaruussota Neuvostoliiton satelliitteja vastaan oli kesken jääneenä pyrkimyksenäkin merkittävä teknologiahyppy. Samanlainen teknologiahyppäys tapahtui aiemmin 1970-luvun lopulla risteilyohjusten ja häiveteknologian ohittaessa Neuvostoliiton ilmapuolustuksen torjuntatehon ja pakottaen Neuvostoliiton suurempiin puolustusjärjestelmien investointeihin kuin Yhdysvallat hyökkäysjärjestelmiinsä. SDI:n kannattajien mukaan Neuvostoliitto ei pystynyt kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa huipputeknologisessa asevarustelussa lähiavaruuden alueella. Ranska aloitti Eurooppaan EUREKA-teknologiaohjelman SDI:n siviilivastineeksi. Ohjelmaa jatkettiin Reaganin kauden jälkeen eri nimillä ja sen piti saavuttaa operatiivinen tila vuonna 2005 perustuen kymmeneen siiloihin sijoitettuun torjuntaohjukseen. Tällä torjuntaohjusmäärällä uskotaan pystyttävän ampumaan yksittäinen Yhdysvaltoja kohti ammuttava ohjus, joka on nykyisen terrorisminvastainen sota -doktriinin mukainen uhkakuva. Koelaukaisutietojen mukaan järjestelmä ei ole operatiivinen vaan kokeellinen.

Ahti Ensio Lappi (s. 7. heinäkuuta 1941 Vaasa) on suomalainen eversti ja ilmatorjunnasta lukuisia asiantuntevia teoksia kirjoittanut kirjailija, joka toimi muun muassa Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston komentajana ja ilmatorjuntatarkastajana. Lappi tuli ylioppilaaksi Vaasan lyseosta 1960, Kadettikoulusta hän valmistui 1963 ja Sotakorkeakoulusta 1973. Lappi toimi Pohjanmaan ilmatorjuntapatteristossa opetusupseerina 1963–1965, patterinpäällikkönä 1965–1969 ja toimistopäällikkönä 1969–1972. Helsingin ilmatorjuntarykmentissä hän oli aliupseerikoulun johtajan sijainen 1971 ja Sotakorkeakoulun opettaja 1973–1979, minkä jälkeen hän toimi Pääesikunnan toimistoesiupseerina 1979–1982 ja Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston komentajana 1982–1987. Oltuaan Pääesikunnassa toimistopäällikkönä 1987–1988 hän toimi siellä ilmatorjuntatarkastajana vuodesta 1988 vuoteen 1997, jolloin hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Lappi ylennettiin vänrikiksi 1961, luutnantiksi 1963, yliluutnantiksi 1966, kapteeniksi 1969, majuriksi 1975, everstiluutnantiksi 1982 ja everstiksi 1988. Tähtien sotaa -teos on selkeästi ja suvuvasti kirjoitettu. Ahden ja Tossavaisen kirjoittama teos on luettavissa perusteoksiin ohjus- ja avaruuspuolustuksen historiaa käsittelevissä teosgenressä. Tähtien sotaa -teos edustaa tieteellisempää tutkimustradiota ja on tänä päivänäkin ajankohtainen sisällöltään. Suositeltavaa luettavaa historiasta ja maanpuolustuksesta kiinnostuneille!

Lähteet
Tähtien sotaa
Wikipedia