Retkeilijän linnat ja rauniot (artikkeli)

Retkeilijän linnat ja rauniot (artikkeli) 

Retkeilijän linnat ja rauniot 

Kirjailija: Tuomo Kesäläinen 

Kustantaja: Karttakeskus 

Julkaistu: 2022 

Sidosasu: Sidottu 

Kieli: Suomi 

Sivuja: 160 

Suomessa on runsaasti linnoja, linnoituksia ja raunioita, joiden historiaa huokuvassa miljöössä riittää tutkittavaa ja seikkailtavaa retkeilijöille. Linnojen ja linnakkeiden lisäksi kirjassa on myös useita kiehtovia rauniokirkkoja sekä muinaisia linnavuoria. Kaikkiaan teoksessa esitellään 60 kohdetta eri puolilta Suomea. Pohjoisimmat esiteltävät kohteet ovat Oulun ja Kajaanin linnat. Teoksessa kerrotaan kohteiden historiasta, sijainnista kartan kera sekä retkeilystä linnalla. Jännittävän lisämausteen retkiin tuovat moniin vanhoihin linnoihin liittyvät kummitustarinat, erikoiset tapahtumat sekä muu perimätieto. 

Linna on historiallisesti sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja yksi tai useampi torni. Linna on rakennus, joka on sotilaallinen puolustusasema. Puolustettavuutta parannetaan muun muassa muureilla, torneilla ja vallihaudoilla. Linna voi olla erillinen oma rakennus tai rakennuskokonaisuus, tai se saattaa liittyä selvästi erottuvana osana kaupunginmuuriin. Esimerkiksi ristiretkien yhteydessä 1100- ja 1200-luvuilla linna oli osa hyökkäys- ja puolustus-sodankäyntiä. Niitä pyrittiin rakentamaan niin syvälle vihollisen alueelle kuin mahdollista, josta käytiin sotaa ympäröivän alueen asukkaita vastaan. Vihollisarmeijan uhatessa joukot vetäytyivät takaisin linnaan ja toivoivat, että se pystyttiin pitämään kunnes apujoukot saapuvat tai kunnes vihollinen luopuu hyökkäysaikeistaan. Näistä syistä linnat rakennettiin niin sanotusti välimaastoon eikä sovitulle rajalinjalle, jota olisi pitänyt puolustaa. Tyypillisesti linnoja rakennettiin lähelle toisiaan, jotta niistä saatettiin auttaa toisia hyökkäyksen kohteeksi joutuneita linnoja. Ristiretkiajan kuluessa linnojen tarkoitus muuttui vallan säilyttämiseen vallatulla alueella ja linnanherran turvallisuuden varmistamiseen tyytymättömältä väestöltä sekä kilpailevilta suurmiehiltä. Veden saanti oli linnan piirityskestävyyden kannalta ratkaisevaa. Veden saantia on pyritty ratkaisemaan syvillä kaivoilla tai erilaisilla sadekausina täytettävillä säiliöratkaisuilla. Linnoilla on aina voinut olla myös toissijaisia ominaisuuksia esimerkiksi hallitsijoiden asuntoina (esimerkiksi Windsorin linna) ja joskus myös hallinnollisina keskuksina. Tällöin puolustusrakenteisiin on sijoitettu myös asuin- ja edustustiloja, uskonnollisia rakennuksia ym. kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan. 

Linnaa rakennettaessa puolustusasema on suunniteltu siten että se kestää mahdollisimman hyvin aikakautensa taktiikat ja aseet. Hyökkääjällä on ollut käytössään kaksi taktiikkaa: piiritys ja rynnäkkö. Aseita ovat olleet erilaiset terä- ja jousiaseet, piiritystornit, rampit ja heittokoneet kuten katapultti, trebuchet ja ballista. Piiritystilanteessa hyökkääjä pyrki voittoon ehdyttämällä linnan puolustustahdon tai resurssit, tyypillisesti juoman ja ruoan. Tyypillinen tapa puolustuksen murtamiseen rynnäköllä on ollut muurin ylittäminen tikkaiden, köysien tai piiritystornien avulla. Rynnäkön helpottamiseksi tai mahdollistamiseksi muuria on pyritty murtamaan heittokoneilla singotuilla ammuksilla tai sortamalla muuri sen alle kaivettuun tunneliin. Muurien ja tornien sotilaallinen merkitys romahti tarpeeksi tehokkaan tykistösodankäynnin tultua käyttöön. Muutoksen voi määritellä tapahtuneeksi Euroopassa pääosin 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin tuhansia vuosia käytössä ollut, muureihin ja torneihin perustunut puolustustaktiikka muuttui vanhanaikaiseksi. Tämän jälkeen siirryttiin vaiheittain rakentamaan erilaisia linnoitteita, joissa muurien massaa vähitellen kasvatettiin, jotta ne kestäisivät paremmin yhä tuhovoimaisemman tykistön tulituksen. Samalla pyrittiin luomaan edullinen tuliasema puolustavalle tykistölle. Puolustus- ja hyökkäystekniikoiden keskinäinen kilpajuoksu johti nopeasti bastion-järjestelmän kehittämiseen. 

Puiset suojaukset havaittiin ajan mittaan riittämättömiksi, sillä ne saattoivat palaa, ja ne jouduttiin uusimaan säännöllisesti. Sen vuoksi linnoja alettiin rakentaa kivestä. Kivistä tornia ei liian painavana voitu rakentaa maakummuille, joten se rakennettiin muualle esilinnan alueelle. Tästä paksuseinäisestä ja korkeasta keskustornista tuli linnan tärkein puolustustorni ja asuinpaikka. Ensimmäiset kiviset keskustornit rakennettiin 1000-luvun ja 1100-luvun taitteessa. Varhainen esimerkki on nelikulmainen Lontoon Valkoinen torni, jota alettiin rakentaa 1078. Tornin lisäksi myös muureja alettiin rakentaa kivestä. Joissain linnoissa rakennettiin kehämuuri kukkulatornin ympärille, joissakin ympärysmuuri esilinnan ympärille. Ympärysmuuriin saatettiin rakentaa torneja, jotka ulkonivat muureista niin että jousiampujat saattoivat ampua hyökkääjiä sivulta. Tornit olivat aluksi neliön muotoisia, mutta 1100-luvulla alettiin tehdä kestävämpiä monikulmaisia ja pyöreitä torneja. Nelikulmaisen tornin etuna oli kuitenkin se, että siihen saatiin sovitettua asuinhuoneet ja suuri aula paremmin kuin pyöreään. 1200-luvulla linnojen portteja alettiin vahvistaa vahvasti linnoitetuilla porttitorneilla, joista tuli usein myös linnan tärkeimpiä asuinrakennuksia keskustornin sijaan. 

Ennen linnoja Suomessa oli yleisesti käytössä linnavuoria. Suomen muinaislinnat (tai linnavuoret) ovat mäkiä tai harjuja joiden rinteillä voidaan tunnistaa kivi- tai maavalleja. Vallien tarkoituksena oli tukea hirsistä rakennettuja seinä- tai arkkurakenteita joiden varaan oli rakennettu puiset rintavarustukset. Muinaislinnat tulivat Suomessa käyttöön pronssikaudella, vaikka myös kivikautisia linnoituksia tunnetaan. Pääasiassa niiden on tulkittu olleen käytössä rautakaudella ja keskiajalla. Linnojen kukoistuskausi Suomessa sijoittuu 1300-luvulle. Vanhin säilynyt ja suurin linna on Turun linna, jota alettiin rakentaa 1280-luvulla. Muita vanhimpia suomalaisia linnoja ovat Hämeen linna ja Viipurin linna. Suomen linnat pystytettiin kruunun (muun muassa Turun, Hämeen, Viipurin ja Olavinlinnat), kirkon (muun muassa Kuusiston linna), yksityisten henkilöiden (suurin osa) tai mahdollisesti alueellisena puolustuksellisena yhteistyönä vanhojen linnavuorten tapaan (muun muassa Vanhalinna) hallinto- ja puolustustukikohdiksi tärkeille paikoille. 

Retkeilijän linnat ja rauniot on Tuomo Kesäläisen 12. tietokirja. Hän on kirjoittanut aiemmin muun muassa suositut Suomen upeimmat luontokohteet sekä Saariston rengastie - matka- ja retkeilyopas. Retkeilijän linnat ja rauniot -teos on sopivan helppolukuista ja selkeää kieltä. Tuomo Kesäläisen kirjoittama teos on sisällöltään sopivan informatiivinen ja kaikki kaikki oleellinen historiatieto Suomen muinais- ja kivilinnoista on tuotu kattavasti esille. Retkeilijän linnat ja rauniot -teos on myös näppärän kokoinen matkalle ja vaellukselle mukaan otettavaksi. Voi lämpimästi suositella Suomen alueen kivilinnoista ja linnavuorien historiasta ja kohteista kiinnostuneille! 

Lähteet 

Retkeilijän linnat ja rauniot 

Wikipedia