Rintamakarkurit (artikkeli)

Rintamakarkurit (artikkeli)

Rintamakarkurit

Alaotsikko: Eino hietarinne, yksi monista 

Kirjailija: Tuija Saarinen-Härkönen 

Kustantaja: Minerva 

Julkaistu: 2022 

Sidosasu: sidottu 

Kieli: Suomi 

Sivuja: 232

Rintamalta karkasi talvi- ja jatkosodan aikana yli 30 000 miestä. Keitä he olivat, miksi he pakenivat ja kuinka heidän kävi. Tuija Saarinen-Härkösen teos paneutuu sotahistoriamme kipeään aiheeseen, rintamapalvelua pakoilleisiin käpykaartilaisiin. Syvyyttä ja kokemuksellisuutta aiheen käsittelyyn tuo läpi kirjan kulkeva rintamakarkuri Eino Hietarinteen tarina. Rintamakarkuruus on arka aihe suomalaisessa historiantutkimuksessa. Tuija Saarinen-Härkönen kuvaa kirjassaan laajasti rintamalta pakenemisen syitä ja seurauksia. Talvisodan yhtenäinen henki repeili jatkosotaan tultaessa. Rintamapalveluksesta pakeneminen tai ns. metsäkaartilaisuus oli vahvasti yhteydessä mm. sisällissodan jälkeiseen kahtia jakautuneisuuteen, joka alkoi näkyä yhä selvemmin. Karkuruus- ja pakoilurikoksiin syyllistyi Suomessa yhteensä noin 31 000-35 000 miestä. Hietarinteen tarinan kautta kirja luotaa rintamakarkureiden ja heidän perheidensä kokemuksia, joista vaiettiin pitkään ja joihin edelleen liittyy paljon salailua ja häpeää. 

Sotilaskarkuri tarkoittaa Suomessa sotilasta, joka on ollut luvatta poissa joukko-osastostaan 5 vuorokautta niin, että poissaolo on aiheuttanut olennaista haittaa. Sotilaskarkuruutta pidetään yleisesti vakavana rikkomuksena, varsinkin sodan aikana, mutta rangaistukset voivat vaihdella laajasti; kurinpitorangaistuksesta aina yhden vuoden, sota-aikana jopa neljän vuoden vankeuteen. Suomessa kuolemanrangaistus on poistettu lainsäädännöstä.

 

Etenkin 1944 ”Kannaksen läpijuoksun” alkuvaiheessa nousi olennaiseksi kysymys taistelumoraalin kestämisestä, sillä sen murtuminen saattoi johtaa rintamakarkuruuteen. Puhuttiin myös metsäkaartilaisista. Kesäkuussa 1944 arveltiin noin 30 000 sotilaan olevan erossa joukostaan, osa eksyneenä mutta osa tietoisesti karanneena. Kun Ihantalan taistelu oli kiivaimmillaan 4. heinäkuuta 1944, eduskunta sääti asevoimien toivomuksesta lain sotaväen kovennetusta rikoslaista. Pikavauhtia luotu laki mahdollisti kuolemantuomion ”pelkuruudesta taistelussa”, jos sotilas karkasi yksin tai sopimalla tästä toisten kanssa. Ensikertalaista ei voinut asettaa syytteeseen. Tuhansille karkureille esitettiinkin kesällä 1944 kysymys: ”kenttäoikeuteen vai rintamalle?” Suurin osa valitsi rintaman. Oikeustieteen tohtori Jukka Linstedtin mukaan kesän 1944 aikana teloitettiin 46 karkuria ja kolme kieltäytyjää. 14 sotilasta ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla. 

Metsäkaartilla tai käpykaartilla tarkoitetaan Suomessa sodanaikaisia rintamakarkureita. Nimitykset ovat syntyneet Suomen sisällissodan tapahtumien yhteydessä. Jatkosodan alkaessa asepalvelukseen jäi saapumatta 1 500 miestä. Jatkosodan ja Lapin sodan aikana sotilastuomioistuimet käsittelivät yhteensä 32 186 karkuruustapausta. Rintamakarkuruuteen saattoi liittyä sotaväsymys ja pelko, joissakin tapauksissa kyse taas oli harkitusta ideologisesta tai poliittisesta päätöksestä paeta etulinjasta, lähteä kirkasjohtolinjalle, kuten eräs rintamakarkuruuden nimityksistä kuuluu. Kirkasjohtolinja viittaa yhteen karkureiden peiteselityksistä; puhelinlinjojen tarkastamiseen vikapartiossa. Monelle ideologiselle rintamakarkurille rajakohtaa ryhtyä karkuriksi merkitsi nimenomaan ero talvisodan (ajateltuna oikeutetuksi puolustussodaksi) ja jatkosodan (hyökkäyssodaksi nähtynä) välillä. Talvisodan he palvelivat rintamalla, jatkosodan alkaessa jäivät pois palveluksesta kokonaan tai karkasivat rintamalta. Tunnettu esimerkki talvisodan veteraanista, joka kieltäytyi jatkosotaan lähtemisestä, on kirjailija Arvo Turtiainen. Hän ei kuitenkaan lähtenyt pakomatkalle vaan antautui viranomaisille ja istui sotavuodet vankilassa. 

Metsäkaartilaisten suuria ryhmiä tiedetään liikkuneen Hämeenkyrössä, Jurvassa, Kittilässä, Kolarissa, Korpilahdella, Maskussa, Multialla, Rautavaaralla, Ruovedellä ja Valtimolla. Metsäkaartissa oleminen edellytti ulkopuolisia tukijoita tai yhteyttä toisiin karkureihin. Karkurit saattoivat rakentaa metsiin korsuja tai laatia piilopaikkansa tavalliseen pihapiiriin. Pienemmissä ryhmissä toimineiden metsäkaartilaisten vaiheita on kuvattu muun muassa Aimo Kinnusen romaanissa He olivat toista mieltä (1973), joka on tositapahtumiin perustuvaa kerrontaa Raahen Mattilanperän metsissä piileskelleistä aatteellisista metsäkaartilaisista. Kolarin ja Kittilän metsäkaartilaisilla oli korsuja sekä suoranaisessa erämaassa että suhteellisen lähellä asuttuja, syrjäisiä taloja. joista kaartilaiset saivat tarvikkeita ja uutisia. Laajavuoren laella Helsingin maalaiskunnassa, nykyisin Vantaaseen kuuluvassa Myyrmäessä, sijaitsi eräs pääkaupunkiseudun metsäkaartilaisten piilokorsu. Se oli tehty luonnon muovaamaan suureen kallionkoloon. Jukka Rislakki kertoo Helsingin kerrostaloissa, kuten Marjatan talossa Vilhonvuorenkadulla Helsingin Sörnäisissä, majailleista laittomista asukkaista, joista monet olivat sotilaskarkureita.Eräs heistä oli Veikko Pöysti. Tampereella tuolloin metsäinen ja harvaan asuttu Hervanta tarjosi piilopaikkoja karkureille. Turun seudun metsäkaartilaisten johtaja, sotamies Mauno Olavi Laiho teloitettiin Oulussa 2. syyskuuta 1944, viimeisenä teloitettuna suomalaisena. Useita Porin seudun metsäkaartilaisia piileskeli Kiikoisten, Kullaan ja Lavian välisellä laajalla, miltei asumattomalla metsäalueella. Eräs metsäkaartilaisten rakentama korsu sijaitsi Kullaan Joutsijärven maastossa. Sota-ajan säännöstelytaloudessa karkureiden elintarvikehuolto oli erityisen vaikeaa. Heidän tukijansa hankkivat elintarvikkeita mustasta pörssistä, vastaavasti maaseudulla majailevat karkurit saattoivat hankkia lihaa ja kalaa luonnosta ja harjoittaa niillä vaihtokauppaa. Rislakki on maininnut myös väärennetyistä tai kätketyistä elintarvikekupongeista. Näissä olosuhteissa osa karkureista harjoitti poliittista toimintaa SKP:ssa muun muassa pitäen kokouksia sekä monistaen ja välittäen asiakirjoja. 

Rintamakarkurien kohtalo riippui paljolti olosuhteista. Läheltä linjoja tavattu karkuri saattoi selvitä linjaan palauttamisella, ankarin rangaistus karkuruudesta oli teloitus. Tilanne sodassa näyttää vaikuttaneen niin, että etenemisvaiheessa oltiin vähemmän ankaria, tilanteen kiristyessä puolestaan karkuruus koettiin raskaammaksi rikokseksi valtiota kohtaan. Pikaoikeudenkäynneissä langetettiin jatkosodassa 63 kuolemantuomiota, niistä 61 vuonna 1944, suurin osa kesä- ja heinäkuussa. Rauhan tultua Valvontakomissio määräsi vapauttamaan vankiloissa olleet aseistakieltäytyjät ensi tilassa. Kuolemaan tuomituille, mutta ei teloitetuille, sekä joillekin teloitettujen omaisille maksettiin hyvin pieni, lähinnä ansiotulon menetystä vastaava rahallinen korvaus Valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1945. Tämänkin korvauksen inflaatio ja setelinvaihto vuonna 1946 kutistivat käytännössä täysin nimelliseksi. Metsäkaarteja koskevien tutkimusten ja niiden tulkintojen osalta on syytä ottaa huomioon, että sota-ajan arkistoja on voitu hävittää, ja että arkistojen laadintaperiaatteet voivat ylipäänsä poiketa normaalista.

FT Tuija Saarinen-Härkönen on erityisesti 1900-luvun alkupuoliskoon keskittynyt perinteentutkija, tietokirjailija ja kirjojen toimittaja. Häneltä on aiemmin ilmestynyt muun muassa teos Pannu kuumana - Suomalaisia kahvihetkiä. Hän asuu Polvijärvellä. Rintakarkurit-teos on selkeää ja helppolukuista kieltä, jonka lukemista taustoittaa kattava aihepiirin kuvitus. Tuija Saarinen-Härkösen kirjoittama teos on sisällöltään kattava ja suomalaista rintamakarkuruutta sotien aikana käsitellään yksityiskohtaisen tarkasti. Rintamakarkurit teoksen kuudessa pääluvussa muun muassa johdatellaan tarkemmin aiheeseen, analysoidaan kuka ja mikä on sotilaskarkuri (ei vain yhdenlaista tapausta), pohditaan karkuruuden taustaa (erityisesti sisällissota ja köyhyys taustana), käsitellään punaisia asevelvollisena Suomen armeijassa ja lopuksi päästään kahden sodan jälkeiseen unohdukseen (asiasta vaikeneminen). Saarinen-Härkösen kirjoittaman teos on hyvin kuvaava sisällöltään, yksilön kokemuksellisuutta aiheen käsittelyyn tuo läpi teoksen kulkeva rintamakarkuri Eino Hietarinteen elämäntarina; taival sotilaskarkuriksi ja takaisin rintamalle. Saarinen-Härkösen teos edustaa historiantutkimuksessa sekä kuvailevampaa että tieteellisempää tutkimustraditiota. Keskustelua herättävästä aiheesta kirjoitettu Rintamakarkurit -teos täyttää siten kiitettävästi paikkansa historiakirjojen joukossa. 

Lähteet

Rintamakarkurit

Wikipedia