Mannerheim-ristiä esitettiin sadoille sotilaille, joista
useimmat karsiutuivat arvioinnin edetessä. Esitysten hylkäämisen syitä on
pohdittu julkisuudessa, mutta suuri osa syistä on jäänyt selvittämättä, sillä
Marski ei ole enää vastaamassa kysymyksiin. Kirjassa esitellään ensin
Mannerheim-ristin ritareiden nimittämisen vaiheet ja keskeiset toimijat, jotka
käsittelivät joukko-osastojen tekemiä esityksiä Mikkelin Päämajassa. Nämä toimijat
olivat komentoesikunnan päällikkö Tuompo, puolustusministeri Walden ja
marsalkka Mannerheim. Mannerheim oli nimitetty Vapaudenristin ritarikunnan
elinikäiseksi suurmestariksi ja hän teki lopullisen päätöksen kunniamerkin
myöntämisestä. Tuompo ja Walden olivat ritarikunnan hallituksen jäseniä. Kirjassa
tarkastellaan myös komentoesikunnan päällikön Mannerheimille tekemiä
ritariesityksiä, joita ylipäällikkö ei hyväksynyt, ja pohditaan mahdollisia
syitä, jotka johtivat esitysten hylkäämiseen. Lisäksi kirjassa perehdytään
tarkemmin seitsemästä sotasankarista tehtyihin ristiesityksiin ja niiden
hylkäämisen syihin. Nämä sotasankarit ovat Aulis Iisalo, Alfons Almi, Elof
Roschier, Vladimir Marmo, Kai Savonjousi, Harry Järv ja Martti Teräsalmi. He
edustivat eri aselajeja ja eri sotilasarvoja, kuten nimitetytkin
Mannerheim-ristin ritarit. Heitä ei kuitenkaan jostakin syystä vihitty
arvostetun veljeskunnan jäseniksi.
Mannerheim-risti on suomalainen kunniamerkki.
Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan.
Ritarikunnan sisäisessä järjestyksessä 1. luokan Mannerheim-risti on toisena
Vapaudenristin Suurristin (VR SR) jälkeen. 2. luokan Mannerheim-risti on
järjestyksessä neljäs. 1. ja 2. luokan väliin sijoittuu Vapaudenristin 1. luokka
rintatähtineen. Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja
välittömästi sotien jälkeen 191 sotilasta. Puolustusvoimien komentajina toimi
sotien jälkeen kolme Mannerheim-ristin ritaria: kenraalit Erik Heinrichs
(1945), Kaarlo Heiskanen (1954–1959) ja Yrjö Keinonen (1965–1969). Viimeinen
puolustusvoimien palveluksessa ollut ritari oli merivoimien komentajana vuosina
1966–1974 toiminut vara-amiraali Jouko Pirhonen. Ritariksi nimitettyjen
keski-ikä oli 32 vuotta.
Harry Johannes Järv (s. 27. maaliskuuta 1921 Mustasaari – k.
21. joulukuuta 2009 Tukholma) oli suomalainen (suomenruotsalainen) kirjailija,
kääntäjä ja kirjastoneuvos, joka työskenteli pitkään Ruotsin kuninkaallisen
kirjaston ylikirjastonhoitajana ja toimi myös sen virkaatekevänä johtajana.
Poliittisilta näkemyksiltään hän oli syndikalisti ja anarkisti. Järv osallistui
luutnanttina jatkosotaan ja julkaisi vuonna 2000 sotamuistelmansa, joihin
osittain pohjautuen Åke Lindman ohjasi myöhemmin samannimisen elokuvan
Etulinjan edessä.
Harry Järv kasvoi maanviljelijäperheessä Mustasaaren
Karperön kylässä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Vasa Svenska Lyceumista 1939 ja
lähti merille vielä samana vuonna, kunnes Talvisodan puhjettua ilmottautui
vapaaehtoisena asepalvelukseen. Jatkosodassa Järv palveli suomenruotsalaisista
kootussa Jalkaväkirykmentti 61:ssa ja johti yli kahta sataa vihollisen linjojen
taakse tehtyä tiedustelupartiota. Järv otti retkiltä myös valokuvia, joita
julkaistiin hänen muistelmateoksessaan. 4. syyskuuta 1943 Järv haavoittui
vaikeasti astuttuaan tiedustelutehtävän aikana polkumiinaan. Järviä hoidettiin
muun muassa St. Göranin sairaalassa Tukholmassa, eikä hän haavoittumisensa
jälkeen ollut enää täysin palveluskelpoinen. Järville myönnettiin ansioistaan
kolme vapaudenristiä ja kaksi vapaudenmitalia. Järvin lähin esimies eversti
Alpo Marttinen ja Aunuksen ryhmän komentaja kenraali Lennart Oesch ehdottivat
hänelle 2. luokan Mannerheim-ristiä, jota myös puolustusministerinä toiminut
kenraali Rudolf Walden puolsi. Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ei kuitenkaan
jostain syystä hyväksynyt anomusta. Vuonna 1945 Järv auttoi asekätkentään
osallistunutta Marttista pakenemaan Ruotsiin, vaikka on myöhemmin kertonut,
ettei pitänyt hänestä ihmisenä. Järv oli myös itse punaisen Valpon etsimien
pakolaisten joukossa.
Kommentit
Lähetä kommentti