Raatteen tien jäisestä helvetistä Talin-Ihantalan tulimyrskyyn (artikkeli)

Raatteen tien jäisestä helvetistä Talin-Ihantalan tulimyrskyyn (artikkeli)

Raatteen tien jäisestä helvetistä Talin-Ihantalan tulimyrskyyn

Kirjailija: Tarja Lappalainen 

Kustantaja: Docendo 

Julkaistu: 2020 

Sidosasu: sidottu 

Kieli: Suomi 

Sivuja: 302 

Tarja Lappalaisen uudessa kirjassa ääneen pääsevät sotiemme veteraanit. Yksi heistä, Veikko Punakallio, taisteli läpi verisen Kuuterselän. Talvisodan jäisen helvetin koki puolestaan Markus Aaltonen. Hän tuli tunnetuksi laulaessaan Raatteen tien koettelemuksistaan linnanjuhlissa presidentti Niinistölle. Kylmän helvetin koki myös korpisoturi, alikersantti Heikki Kulju. Samoin päästään seuraamaan everstiluutnantti Uno Fagernäsin komentaman JR 64.n Suomussalmella käymiä rajuja taisteluja. Ankariin taisteluihin joutuivat myös Esko Paakkala ja Allan Nukari Nietjärvellä. ”Kyllä me kuolemme täällä kaikki”, Nukari kirjoittaa kenttäpostikirjeessään. Nukari selviytyi, mutta tulimyrskyn keskellä kuolema niitti kolkkoa satoaan. ”Vihollisen tykistökeskityksen ilmaan nostattama savi ja pöly pimensi auringon”, toteaa etulinjassa taistellut Kaino Kauranen. Virolainen vänrikki Hans Alaviste joutui puolestaan maksamaan kalliin hinnan taistellessa Suomen riveissä. Stalinin määräyksestä hänet passitettiin Siperian kultakaivoksille, jossa gansterijengit pitivät valtaa: ”Plagnoideilla oli omat tuomioistuimensa. Syylliselle ei annettu lupaa puolustautua, mutta hän sai mahdollisuuden `pestä itsensä puhtaaksi syyllisyydestä'. Tämä tapahtui tappamalla toinen vanki. Jos kieltäytyi, joutui itse tapetuksi.” Salomon Altschuler taisteli juutalaisena rinta rinnan saksalaisten kanssa. Mutta miksi lääkintämajuri Leo Skurnik kieltäytyi saksalaisten rautarististä? Lotta Annikki Söderholm joutui keskelle massiivisia siviileihin kohdistuneita terroristimaisia ilmapommituksia kesällä 1944 Elisenvaarassa. Kesän 1944 torjuntataistelut olivat vertaansa vailla olevat näyte suomalaisten sinnikkyydestä. Talvi- ja jatkosodan tapahtumille antaa äänensä myös Peter Fagernäs, Eeli Petäjämäki ja Klaus Oesch kertoen kenraaliluutnantti Lennard Oeschistä sekä Pekka Visuri puolestaan jalkaväenkenraali Erik Heinrichsistä, Mannerheimin lähimmästä miehestä. Kirjassa on henkeäsalpaavia taistelukohtauksia ja elinjäämiskamppailuja. Siitä selviää kuinka käsittämättömällä tavalla Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä. 

Karl Lennart Oesch (s. 8. elokuuta 1892, Pyhäjärvi Vpl – k. 28. maaliskuuta 1978 Helsinki) oli suomalainen jääkäri, kenraaliluutnantti, ministeri ja Mannerheim-ristin ritari. Oesch liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Oesch astui Suomen armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918, ensin vannottuaan sotilasvalan Suomen armeijalle ja allekirjoitettuaan palvelusitoumuksen. Tässä yhteydessä hänet ylennettiin kapteeniksi. Saksasta hän saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Vaasassa hän sai ylipäälliköltä tehtävän perustaa ja järjestää valkoisen armeijan 8. jääkäripataljoona. Kyseinen pataljoona oli aluksi alistettuna 3. jääkärirykmentille ja myöhemmin 4. jääkärirykmentille. Oesch komensi näin muodostamaansa pataljoonaa sisällissodan taisteluissa Raudussa ja myöhemmin rajaseuduilla käydyissä kahakoissa. Oesch sai sisällissodan jälkeen tehtäväkseen armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä perustaa Vuoristoprikaati. Tähän tehtävään hän ryhtyi 18. kesäkuuta 1918. Tehtävän suoritettuaan hänet määrättiin 28. kesäkuuta 1918 alkaen perustamansa prikaatin esikuntapäälliköksi. Vuoristoprikaatista Oesch siirrettiin 29. marraskuuta 1918 alkaen Yleisesikuntaan, jossa hänet sijoitettiin tiedusteluosaston (osasto 3:n) päälliköksi. Yleisesikunnasta Oesch siirrettiin takaisin Vuoristoprikaatiin ja nimitettiin 27. joulukuuta 1918 Kaartin jääkaripataljoonan komentajaksi. Hänet komennettiin edelleen 11. helmikuuta 1920 alkaen Sotaväen esikuntaan, jossa Oesch toimi esikuntapäällikön apulaisena. Sotaväen esikunnasta hänet nimitettiin 21. lokakuuta 1920 Viipurin rykmentin komentajaksi. Viipurin rykmentistä Oesch siirrettiin 15. elokuuta 1924 Kadettikouluun, missä hän toimi taktiikan opettajana. Oesch nimitettiin 26. syyskuuta 1925 Yleisesikuntaan toimisto IX:n päälliköksi, joskin hän oli käytännössä koko ajan opiskelemassa Ranskassa. Ranskasta palattuaan hänet ylennettiin everstiksi ja nimitettiin 12. elokuuta 1926 alkaen Sotakorkeakoulun johtajaksi, josta hänet siirrettiin 4. heinäkuuta 1929 alkaen 1. Divisioonan komentajaksi ja ylennettiin kohta sen jälkeen kenraalimajuriksi. Ylennys oli suoraa jatkoa hänen siirrolleen 27. lokakuuta 1930 alkaen Yleisesikunnan päälliköksi. Yleisesikunnassa toimiessaan hänet nimitettiin Mäntsälän kapinan aikana lyhyeksi aikaa apulaissisäministeriksi Sunilan II hallitukseen. Oesch on ollut Suomen ministereistä lyhimmän ajan toimessa, vain 12 päivää, 3.-14. maaliskuuta 1932. Vuosina 1931–1936 Oesch hoiti useita sotaväen päällikön viransijaisuuksia. 

Kenraaliluutnantiksi Oesch ylennettiin itsenäisyyspäivänä 1936. Oeschin johdolla valmistettiin talvisodassa käytetyt liikekannallepanosuunnitelmat. Ennen talvisodan puhkeamista syksyllä vuonna 1939 Oesch nimitettiin valtioneuvoston päätöksen mukaisesti Päämajan Yleisesikunnan päälliköksi ja hän oli näin ollen ylipäällikkö Mannerheimin lähin apulainen. Hänen nimitystään vastusti valtioneuvostossa ministeri Eljas Erkko. Helmikuussa 1940 Oesch määrättiin väliaikaisesti erotetun kenraali Walleniuksen tilalle Rannikkoryhmän komentajaksi. Nopeasti kokoon haalittujen joukkojen avulla kenraaliluutnantti Oesch sai puna-armeijan etenemisen pysäytetyksi Viipurin länsipuolella. Välirauhan aikana Oesch toimi II Armeijakunnan komentajana. Jatkosodan alun hyökkäysvaiheessa kesällä 1941 hän komensi Karjalankannaksella hyökännyttä IV Armeijakuntaa. Hänen johdollaan vallattiin muun muassa Viipuri takaisin. Asemasodan aikana hän toimi pääasiassa Karjalan Armeijan (myöhemmin Aunuksen Ryhmä) komentajana. Kesällä 1944 torjuntataisteluiden ollessa kiivaimmillaan käynnissä määräsi ylipäällikkö, Suomen marsalkka Mannerheim, Oeschin Kannaksen joukkojen (Talvisodan kenttäarmeijaa suurempi sotavoima) komentajaksi 14. kesäkuuta 1944, tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä. Mannerheim piti Oeschia jälleen ainoana oikeana henkilönä pysäyttämään vihollisen etenemisen Kannaksella. Hänen ensimmäinen tärkeä päätöksensä oli Panssaridivisioonan komentajan Ruben Laguksen esitys, että Viipurista luovuttaisiin taisteluitta. Tähän esitykseen Oesch otti jyrkän kielteisen kannan arvovaltasyihin vedoten. Oeschin ansioista sodan aikana ja etenkin ansioistaan torjuntataisteluiden johtajana Kannaksella kesällä 1944 ylipäällikkö Mannerheim nimitti hänet Mannerheim-ristin ritariksi n:o 131 päivämäärällä 26. kesäkuuta 1944. Rauhan tultua voimaan kenraaliluutnantti Oesch oli edennyt maavoimien komentajaksi. Oesch toimi sotien jälkeen aluksi Yleisesikunnanpäällikkönä, josta hänet siirrettiin Armeijakunnan komentajaksi. Tehtävässä hän toimi vuoteen 1945, jolloin hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot järjestivät häviäjävaltioihin kohdistuneita sotarikosoikeudenkäyntejä. Suomessa sallittiin rikoksiin syyllistyneiden tuomitseminen maan omien lakien mukaan, mutta Neuvostoliitto valvoi oikeustutkintaa ja puuttui siihen yksittäistapauksissa. Korkeimmassa oikeudessa 1. helmikuuta 1948 Oesch sai sotarikostuomion kolme vuotta vankeutta 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta. Surmaamiset olivat suorittaneet Oeschin alaiset useammassa eri tilanteessa: tapaukset sattuivat alaisten komennossa olleilla sotavankileireillä myöhäissyksyllä 1941. Puolustuksen mukaan tuomiossa ei otettu huomioon myöhäissyksyn 1941 tilannetta eikä sitä, että Oesch ei allekirjoittanut sellaista paperia, jossa joku määrättiin teloitettavaksi. Rangaistuksen kärsittyään Oesch työskenteli vuosina 1949–1951 Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy:n sivuliikkeiden tarkastajana, jonka jälkeen hän toimi Helsingissä Oy Etelä-Esplanaadikatu 2:n isännöitsijänä, jona aikana hän julkaisi vuonna 1956 teoksensa ansiokkaan “Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella kesällä 1944”. Myöhemmin hän työskenteli Kansa taisteli – miehet kertovat -lehden päätoimittajana vuosina 1964–1974. Oesch sai Turun yliopiston kunniatohtorin arvon 1960. Hän kuoli vuonna 1978, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle. 

Filosofian maisteri Tarja Anneli Lappalainen on kirjailija, joka on syntynyt Heinävedellä ja käynyt koulunsa Lahdessa. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, ja pääaineena hänellä on kirjoittaminen. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Lappalainen toimii kirjailijan ammatin lisäksi myös toimittajana ja luennoitsijana. Osa Lappalaisen teoksista käsittelee talvi- ja jatkosotaa. Raatteen tien jäisestä helvetistä Tallin-Ihantalan tulimyrskyyn -teoksessa ääneen pääsevät sotiemme veteraanit, talvisodasta jatkosotaan saakka. Lappalaisen teos edustaa historiantutkimuksessa elämänkertojen kuvailevampaa tutkimustraditiota, käytetty lähdemateriaali ja haastattelut ovat kattavia. Raatteen tien jäisestä helvetistä Tallin-Ihantalan tulimyrskyyn -teos täyttää siten hyvin paikkansa sotia käsittelevien teosten joukossa. 

Lähteet 

Raatteen tien jäisestä helvetistä Tallin-Ihantalan tulimyrskyyn 

Wikipedia