Mannerheim ja Heinrichs (artikkeli)

 Mannerheim ja Heinrichs (artikkeli)

 

 

 

 

 

 

 

Mannerheim ja Heinrichs
Alaotsikko: Marsalkka ja hänen kenraalinsa
Kirjailija: Pekka Visuri
Kustantaja: Docendo
Julkaistu: 2020
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 400

Mannerheimin apulaisen, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin keskeisiä tehtäviä jatkosodan aikana oli yhteydenpito Saksaan. Kirjassa nostetaan esille heidän läheinen yhteistyönsä, joka on pitkään pysynyt tuntemattomana. Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim kohosi talvisodan ylipäällikkönä kuuluisuuteen. Hän nosti tärkeimmäksi apulaisekseen kenraali Erik Heinrichsin, ensin Kannaksen armeijan komentajaksi ja sitten päämajaan yleisesikunnan päälliköksi. Heidän tiivis yhteistyönsä jatkui vuoteen 1945 ja jopa sen jälkeenkin muistelmien kirjoittamisen merkeissä. Mannerheimin toiminnassa sodanjohtajana 1939-1945 riittää yhä kysymyksiä. Karttuva tutkimustieto antaa niihin entistä parempia vastauksia. Mannerheimin pahimmat kriisivaiheet olivat syksyllä 1939 ja kesällä 1944. Niihin saadaan kirjasta uusia selityksiä. Ne monipuolistavat ja syventävät Mannerheim-kuvaa. Erik Heinrichs ei pyrkinyt sodan aikana näkyvästi julkisuuteen eikä myöhemminkään ole kovin laajalti tunnettua, mitä hän aikaan sai Suomen päämajassa.

Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4. kesäkuuta 1867 Askainen – k. 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) oli kuudes Suomen tasavallan presidentti (1944–1946), Suomen marsalkka ja yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä. Hän myös palveli lähes kolmekymmentä vuotta Venäjän keisarikunnan armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäiseen maailmansotaan. Hän toimi ylipäällikkönä jokaisessa Suomen itsenäisyyden ajan neljässä sodassa (Vapaussota 1918, Talvisota 1939-1940, Jatkosota 1941-1944 ja Lapin sota 1944-1945) sekä jälkimmäisenä valtionhoitajana Vapaussodan jälkeen. Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta Mannerheimista tuli puolustusvoimien ylipäällikkö ja hän perusti päämajansa Mikkeliin. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana hallituksessa, jonka jättäessä toimensa Waldenista tuli puolustusministeri toimien aina vuoden 1944 lopulle saakka. Mannerheim jatkoi joukkoja komentavana ylipäällikkönä myös talvisodan jälkeisen välirauhan aikana ja koko jatkosodan, josta ajasta hän vietti suurimman osan Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla. Jatkosodan lopulla elokuussa 1944 Mannerheimistä tuli presidentti. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentti 4. elokuuta 1944. Presidentti Mannerheim sanoutui irti presidentti Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa. Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena. Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta. Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Marsalkka Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 klo 23.30 (Suomen aikaa 28. tammikuuta 1951 klo 00.30). Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että ”yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista” oli mennyt pois. Mannerheimin arkku saapui Helsinki-Malmin lentoasemalle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta kaikin kunnianosoituksin.

Axel Erik Heinrichs (s. 21. heinäkuuta 1890 Helsinki – k. 16. marraskuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen jääkäri, Mannerheim-ristin ritari ja jalkaväenkenraali. Peruskoulutuksensa sotilaan hän sai ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa, jossa hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella Preussin Jääkäripataljoona 27:n riveissä. Hänestä tuli jo sisällissodan aikana vuonna 1918 ylipäällikkö marsalkka Gustaf Mannerheimin luottomies. Talvisodassa ylipäällikkö marsalkka Mannerheim määräsi Heinrichsin johtamaan Karjalankannaksen puolustusta. Aseet vaikenivat 13. maaliskuuta 1940. Mannerheim nimitti Heinrichsin maavoimien komentajaksi heti talvisodan jälkeen ja kesäkuussa Yleisesikunnan päälliköksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Heinrichs komensi Suomen kaikkien aikojen suurinta sotatoimiyhtymää, yli 100 000 miehen Karjalan Armeijaa. Karjalan Armeija valtasi, Erik Heinrichsin johdolla, talvisodassa menetetyn Karjalan takaisin. Heinrichs siirrettiin takaisin Yleisesikunnan päälliköksi tammikuussa 1942 ja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todettiin, että hän ”erikoisen suurella taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla on johtanut sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa”. Yleisesikunnan päällikön tärkeimpiä tehtäviä oli pitää yhteyttä Saksan Wehrmachtin edustajaan Päämajassa, kenraali Waldemar Erfurthiin. Tammikuussa 1942 Heinrichs matkusti Saksaan selvittämään saksalaisten ”talvikriisin” syitä. Tilanne oli kiristynyt huomattavasti saksalaisten rintamaosuudella Leningradin ympärillä. Saksalaiset esittivät suomalaisille hyökkäyksen jatkamista Itä-Karjalan Belomorskiin ja Muurmannin radan katkaisemista. Heinrichs piti hyökkäystä ylivoimaisena suomalaisten voimavaroihin nähden. Belomorskiin ei hyökätty kesällä 1942 eikä myöhemminkään. Heinrichs tapasi kolmannen matkansa aikana myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin.

Talvisodan Päämaja perustettiin Helsingissä 18. lokakuuta 1939 puolustusministeri Juho Niukkasen antamalla käskyllä. 3. joulukuuta Päämaja siirrettiin Mikkelin keskuskansakoululle (nykyiseltä nimeltään Päämajakoulu). Lukuisia muitakin rakennuksia otettiin Päämajan käyttöön. Tammikuun alkupäivinä 1940 Mikkeliä pommitettiin rajusti. Päämajan käytössä ollut hotelli Seurahuonekin tuhoutui, ja ylipäällikkö siirsi toimintansa Otavan opistolle, 12 kilometrin päähän Mikkelin keskustasta. Seuraava siirto tehtiin maaliskuussa pommitusten kohdistuttua nyt Otavaan: Mannerheim joutui vielä siirtymään Juvalle Inkilän kartanoon, josta käsin toimi lähimpine miehineen rauhan tuloon asti. Päämaja siirrettiin takaisin Helsinkiin 27. maaliskuuta 1940. Talvisodan Päämaja lakkautettiin 16. syyskuuta 1940, ja tilalle perustettiin Pääesikunta. Jatkosodan Päämaja perustettiin 18. kesäkuuta 1941. Päämajan keskeisen valtarakenteen muodostivat ylipäällikkö Mannerheim ja hänen lähimmät miehensä. Näitä olivat Yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, tykistön tarkastaja, kenraali Vilho Petter Nenonen, päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airo, komentoesikunnan päällikkö, kenraalimajuri Viljo Einar Tuompo sekä tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladár Paasonen. Muodollisesti Heinrichs oli tämän ns. sisärenkaan muiden jäsenten esimies, mutta käytännössä kukin esitteli oman vastuualueensa asiat itsenäisesti ylipäällikölle. Heinrichsin vastuulla olivat sotilas- ja yleispoliittiset sekä siviilihallinnon kysymykset, Nenosella tykistö ja ampumatarvikehuolto, Airolla operatiiviset asiat, Tuompolla komentoasiat sekä Paasosella tiedustelu ja vastavakoilu. Aseman yhtenä merkkinä oli päivittäinen pöytätoveruus ylipäällikön kanssa.

Pekka Juhani Visuri (s. 25. joulukuuta 1942 Hämeenlinna) on suomalainen upseeri, professori ja politiikan tutkija. Visuri toimii Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina. Hän on myös ollut Ulkopoliittisen instituutissa vierailevana tutkijana. Oppiarvoltaan Visuri on valtiotieteen tohtori ja sotilasarvoltaan eversti (ylennettiin vuonna 2001 reservissä). Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen sodanjälkeistä turvallisuuspolitiikkaa. Vuonna 2013 hänet palkittiin Tietokirjailijapalkinnolla. Visuri pitää Suomen nykyistä aluepuolustukseen pohjautuvaa puolustusratkaisua toimivana. Professori, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päättää tällä teoksella kuuden kirjan sarjansa Suomen sotavuosista 1939─1945. Docendon kustantamana on julkaistu: Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat (2013), Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (2015), Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 (2017) ja Waldemar Erfurthin sotapäiväkirja 1942–1943 sekä yhdessä Eino Murtorinteen kanssa, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (2019). Mannerheim ja Heinrichs -teos on helppolukuista kieltä. Pekka Visurin kirjoittama teos on sisällöltään todella informatiivinen, talvisodan alkamisesta sotavuosien jälkeiseen aikaan ja aina muistelmien arviointiin asti. Mannerheim ja Heinrichs -teos paneutuu Suomen sodanjohdossa Mannerheimin johtamistyyliin, Mannerheimin ja Heinrichin yhteistyöhön, tekemiin ratkaisuihin ja siihen miten sodan kriivaiheista selvittiin. Mannerheim ja Heinrichs -teos on tasapainoinen ja kokonaisuutena sopii kaikentasoisille lukijoille ja täyttää hyvin paikkansa historiantutkimusten joukossa.

Lähteet
Mannerheim ja Heinrichs
Wikipedia